Suomalaisuusliike Venäjän juonena

 (alkujaan julkaistu Paljastetun blogissa 10. heinäkuuta 2014)

Suomalaisuus on 1800-luvun tuote. Siinä missä maakuntamurteet ja maakuntahenki, savolaisuudesta pohjalaisuuteen, ovat todellisia, luonnollisesti muodostuneita etnisiä ilmiöitä, ns. suomi sivistys- ja kirjakielenä on moderni, keinotekoinen luomus. Suomalaisuus, suomenkielinen kirjallisuus alkaa Aleksis Kivestä, ja kuten kaikki Aleksis Kiven runoja lukeneet tietävät, hänen riiminsä eivät enää olisi hyväksyttäviä perinteisenä suomalaisena loppusointurunoutena – hän käyttää sanoja ja muotoja, jotka eivät oikeastaan ole suomea, vaan enemmänkin nurmijärven kieltä.



Aleksis Kivi edusti vielä oikeaa suomalaista, tai hämäläistä, kansanihmisyyttä. Nuorena poikana hän tunnetusti laati ensimmäiset kirjalliset yritelmänsä ruotsiksi (näistä on säilynyt jälkipolville ainakin nimetön runo, jolle suomentaja on antanut nimeksi "Runon kartanossa"). Tämä oli siihen aikaan normaalia Suomen kansan keskuudessa: kylillä toki puhuttiin kotoisaa murretta, mutta kaikki olivat hyväksyneet sen, että ruotsi oli kirjallisen sivistyksen ja yhteiskunnallisen nousun kieli.



Tämän jälkeen tapahtui jotain odottamatonta. Syntyi fennomania, suomalaisuusliike. Kuten kaikki tiedämme, Venäjän tsaari kannatti ja tuki sitä, koska se etäännytti Suomea Ruotsista. Venäjä oli jo tsaarin aikana poliisivaltio, jossa mitään ei tapahtunut salaisen poliisin tietämättä. Maa kuului keisarille kuin kartanonomistajan tilukset, ja poliittinen elämä sinänsä oli joko epäilyttävää vallankumouksellisuutta tai salaisen poliisin masinoimaa. Esimerkiksi Venäjän kuuluisan verisunnuntain alulle pannut työläispappi Gapon oli itse asiassa salaisen poliisin juoksupoika.



Samalla tavalla tsaarin salaiset agentit masinoivat Suomeen liikkeen, joka ajoi suomen kieltä maan ainoaksi viralliseksi kieleksi. Tämä liike esitti ruotsin kielen vahvan aseman olevan jonkinlaista sortoa ja epäoikeudenmukaisuutta. Mutta mikään kansan oma liike tämä ei ollut. Kuten kaikki tietävät, kansa taisteli Suomen sodassa sen puolesta, että saisi kuulua Ruotsiin. Kansa tiesi, että Venäjä oli maaorjuuden ja itsevaltiuden maa, jossa ei ollut vapaita talonpoikia, vaan turpeeseen sidottuja musikoita. Samalla kun Suomen kansa taisteli oikeudestaan ruotsalaisuuteen eli vapauteen, herraskainen osa väestöstä tanssi venäläisten upseerien kanssa vihollisen miehitykseen muitta mutkitta alistuneissa kaupungeissa. Eihän aatelisia mikään maaorjuus uhannut Venäjälläkään.



Suomen kielen asiaa ajoi juuri hienosto, se hienosto, joka oli juhlinut samoilla kesteillä Venäjän sotilaiden kanssa. Kansa halusi edelleenkin oikeuden oppia ruotsia voidakseen nousta hienoston vertaiseksi. Tätä hienosto ei sille olisi suonut. Toisaalta tsaarin salainen palvelu halusi etäännyttää Suomen Ruotsista ja ruotsalaisesta vapaudesta, opettaa suomalaisen rakastamaan kahlettaan. Siksi suomalainen hienosto mielellään ryhtyi tuon oman aikansa KGB:n yhteistoimintamieheksi.



Tulos oli, että Johan Vilhelm Snellmanin kaltaiset miehet, jotka eivät osanneet suomea sanaakaan, pauhasivat ruotsiksi ruotsin kieltä vastaan. Kansan todellinen hyvinvointi ei suurta suomenkielisyyssankaria kiinnostanut pätkääkään, vaan Snellman antoi köyhien kuolla suuren nälänhädän aikana. Sitten kun Snellmanin myöhemmät seuraajat oppivat mongertamaan jonkinlaista suomen kaltaista siansaksaa, he pitivät tietysti tätä epäaitoa ja virheellistä sössötystään aitoa kansankieltä parempana.



Tästä hyvä esimerkki on d-kirjaimen ääntäminen sellaisissa sanoissa kuin kaide, taide tai sade. Ei niissä kukaan kansanihminen mitään d:tä äännä. Sade lausutaan oikealla suomella sare, saje, sale tai Eurajoen seudulla alkuperäisellä suomalaisella äänteellä saðe, mutta ei siinä mitään ruotsalaisten d:tä ole paitsi hienostelijoiden epäaidossa puheessa.



Toinen esimerkki ovat sellaiset sanat kuin metsä. Kuten hyvin tiedämme, kansa sanoo mettä tai mehtä. Silloin kun Agricola kehitteli suomelle kirjakieltä, täällä äännettiin vielä meθθä – tuo oudon näköinen merkki on kreikan kielen theeta-kirjain, ja me alan miehet merkitsemme sillä sitä äännettä, joka esiintyy esimerkiksi englannin sanassa thick, siis ääntämisen mukaan θik. Agricola ei hädissään ymmärtänyt kirjoittaa tuota äännettä muuten kuin yhdistelmällä tz, siis metzä, ja valitettavasti fennomaanit osasivat sitten lausua sen vain luonnottomasti kirjoituksen mukaan – siis metsä.



Sanalla sanoen: kun fennomaanit, nuo Venäjän lahjomina omansa pettäneet ruotsinkieliset, alkoivat opetella suomea, he eivät tietenkään osanneet lausua tällaisia sanoja oikein. Mutta koska he tietysti olivat yhteiskunnan ylintä kerrosta, heidän virheellistä, vieraskielistä ääntämistapaansa jäljiteltiin niin kuin hienojen herrojen puhetta aina jäljitellään. Siitä tuli arvostettu, kirjakielinen malli suomen puhumiselle. Myös oikeita ja eläviä suomalaisia murteita puhuvat kansanihmiset alkoivat matkia tätä herrojen väärää kieltä, koska se oli hienoa.



Päätä huimaa kun ajattelee, millä logiikalla tämä väärin opittu mongerrus muka olisi kansallisempi kieli kuin ruotsi, joka sentään on Suomessa vuosisatoja ollut virallinen kieli ja sivistyskieli. Ajatelkaapa jos meillä ruotsin asemesta olisi ollut yläluokan kielenä englanti. Silloin sellaiset ääntämistavat kuin ooljuu (öljy), swöumällainen (suomalainen), swöupöösjuu (suopursu) tai vaikka haajuuöu (hääyö) olisivat hienostuneempia ja hyväksytympiä kuin suomen murteiden oman äännejärjestelmän mukaiset.



Ihanko oikeasti sellainen ”swöumen kiölli” olisi ”kansallisempaa” kuin aidossa englannin kielessä pitäytyminen? Ihanko oikeasti tämä nykyinen ”suomi” on ”kansallisempi” kieli kuin aito suomenruotsi, jossa sentään on sanat mämmille, löylynheitolle ja kaikille muillekin erityissuomalaisille kulttuuri-ilmiöille – ja joka on kulkenut luonnollisesti sukupolvelta sukupolvelle jo silloin kun suomen kirjakieltä ei vielä ollut?



Suomen kirjakieli on siis keinotekoinen, väärin opittu kieli, ja suomen nostaminen kulttuurikieleksi oli Venäjän vakoojien ja juoksupoikien hanke. Suomen kansa ei halunnut sitä. Toki se alistui, kuten sorrettu aina on alistunut kahleen syöpyessä lihaan kiinni. Mutta jos kansa olisi itse saanut päättää, se olisi halunnut arvoitukset, kaskut ja rivot jutut omalla luontevalla ja luonnollisella murteellaan, sivistyksen taas sivistyskielellä, joka Suomessa oli ammoisista ajoista asti ollut ruotsi.



Venäjän nöyristely jatkui Kekkosen ajan Suomessa, kuten muistamme. Historianopetus kehui alinomaa Suomen autonomiaa Venäjän alaisuudessa, kuinka Suomi oli mukamas nostettu kansakuntien ja suomi sivistyskielten joukkoon hyvän (heh) tsaarin käskystä. Ruotsin vallan aikana olimme muka olleet kauhean sorron alla. Kaikki tämä oli tietenkin vain KGB:n propagandakoneiston kokoon keittämää valetta. Todellisuudessa ne ihmeelliset autonomiaoikeudet olivat – Ruotsin lakeja, joiden noudattamista suomalaiset saivat jatkaa, vaikka olimmekin joutuneet Venäjän vallan alaisuuteen.



Kekkoslovakian aikana suomen kielestä vasta tulikin Venäjän sorron väline. Suomeksi kirjoitettiin valtava ”kansallinen kirjallisuus”, joka oli tietysti alusta loppuun joko avointa kommunistipropagandaa tai sitten myöntyväisyysmateriaalia, kehotuksia ottaa lusikka kauniiseen käteen ja olla mieliksi Moskovalle. Tietysti oli olemassa pieni joukko ”toisinajattelijoita”, mutta nämä olivat enimmäkseen karkeita epähumaaneja äärioikeistolaisia, jotka olivat aivan liian helppo maali Neuvostoliiton juoksupoikien propagandalle. Humaaneista lähtökohdista Neuvostoliittoa arvosteli Suomessa julkisesti vain Carl-Gustav Lilius, joka teki sen tietenkin ruotsiksi. Suomenkielinen Neuvostoliiton kritiikki oli noina vuosina niin täydellisesti Neuvostoliiton vastustajistaan loihtiman irvikuvan näköistä, että panee kysymään, olivatko myös suomenkieliset ”toisinajattelijat” pelkkä KGB:n ylläpitämä väärän lipun hanke.



Suomenkielinen kulttuuritoiminta Suomessa on siis pelkkää KGB:n operaatiota. Tämä ei ole jäänyt huomaamatta suomalaisilta poliitikoiltakaan Kekkoslovakian aikana. Siksi suomenkielisille lapsille on haluttu opettaa koulussa ruotsin kieltä – jotta he pysyisivät kosketuksissa siihen ainoaan oikeaan suomalaiseen, isänmaalliseen kulttuuriin eli Suomen ruotsinkieliseen kulttuuriin. Ruotsiksi kirjoittivat niin Topelius kuin Runebergkin. Heidän sanansa voimalla Suomi taisteli Neuvostoliittoa vastaan ja pelasti itsenäisyytensä. Se ei olisi onnistunut kommunistisen ja venäläismielisen suomenkielisen kirjallisuuden voimin.



Kommunismi on romahtanut, mutta sama meno jatkuu. Minun tuskin edes tarvitsee mainita erästä tiettyä nettifoorumia, joka julistaa olevansa isänmaallinen ja kommunisminvastainen ja mitä kaikkea, mutta jossa jatkuvasti intoillaan siitä, miten paljon parempi vaihtoehto Venäjän miehitys olisi ”nykymenolle”. Taiteilijoidemme keskuudessa esiintyy myös Ruotsin-vastaisuutta yhdistyneenä kristinuskon tai luterilaisen kirkon vihaamiseen. He ajattelevat, että länsimaiset arvot ovat latteita ja epäcooleja ja että Suomen todellinen olemus on itäinen, shamanistinen ja pakanallinen.



Tämä itäisyyden kaipuu on tietenkin KGB:n yhä voimissaan olevien valhetehdasveteraanien uusi ase suomalaisten vapauden riistämiseksi. (Älkääkä nyt selittäkö, että KGB on lakkautettu. KGB toimii epämuodollisina veteraanien keskinäisinä kaverisuhteina, kuten Putininkin hallinnosta näkyy.) Kuten kommunismi, myös itäisyysmystiikka on KGB:n tapa selittää suomalaisille, että he ovat orjina Venäjän ikeessä muka vapaampia kuin perinteisellä, ruotsalaisella tavalla vapaina.



Miksi KGB syöttää meille tätä pajunköyttä? Koska puhumme suomea ja olemme suomalaisen kansallisuusaatteen, sen KGB:n keksimän, sisäistettyämme oppineet ajattelemaan, että suomen kieli tuli alkujaan idästä. KGB, kuten aikoinaan tsaarin Venäjä, käyttää suomen kieltä kammetakseen meitä poispäin lännestä. Ei tsaari suomen kieltä suosinut reiluuttaan. Kyseessä oli geopoliittinen veto. Geopolitiikka on Venäjällä vanhastaan vahva aate, ja nyt sillä on määräävä valta, kun Venäjällä huseeraa Aleksandr Dugin, Suomen itsenäisyyden hävittämiselle elämänsä pyhittänyt mies, maan virallisena ajattelijana. Hän on tehnyt geopolitiikasta Putinille kommunismin korvikkeen.



Virallisen kielen aseman antaminen suomelle suuriruhtinaskunnassa oli suomalaisten vapaudelle kohtalokas geopoliittinen isku Venäjältä. Jos olisimme nyt ruotsia puhuva kansakunta ja suomi olisi kuollut lempeän luonnollisen kuoleman, itänaapurilla ei olisi meihin minkäänlaista kulttuurista vipuvartta. Nyt on. Suomen kieli ei ole Suomen kansalliskieli, se on kettinki, josta venäläiset sotilaat karskisti ärähdellen kiskovat meidät kaikki Siperian ikuiseen vankeuteen.



Kun nyt olet päässyt tähän asti, olet varmasti jo monta kertaa haukkonut henkeäsi hämmästyksestä, että joko Panu nyt on seonnut lopullisesti. Toisaalta olet saattanut myös järkyttyä ja raivostua, että tällaiseen trolliin saattaa joku sinua tyhmempi uskoa tosissaan. Ehkäpä sinä otatkin sen tosissasi ja veresi jähmettyy kun ajattelet Venäjän terroristien vyöryvän Suomeen kuin Ukrainaan ikään, liittämään isänmaamme lopullisesti itänaapurin osaksi – ja ymmärrät tämän vaaran johtuvan vain ja pelkästään pakkosuomen kielestä, jonka esi-isämme menivät tyhmyyksissään ottamaan viralliseksi kieleksi, koska tsaari käski. Tai sitten otat koko tarinan huumorilla ja toteat, että on se Panu niin hauska mies, heeho heeh hehhehhee.



Aivan oikein, minä olen hauska mies ja kirjoitin tämän tarinan koirankurillani. Mutta leikissä on aina siteeksi totta, ja juuri siksi hyvä huumori ja satiiri hipoo aina uskottavan rajoja. Maahanmuuttokriittiset tappajarobottimme, joille ruotsin kieli on vielä maahanmuuttajiakin vanhempi vihollinen, valikoivat aina historiasta yksittäisiä makupaloja selittääkseen suomenkieliset sorretuiksi ja Ruotsin kaikkein pahimmaksi sortajaksi. Mutta vapaassa maassa heillä ei ole yksinoikeutta historian manipulointiin, ja koska minä nyt sattumoisin tunnen historiani ja suomalaisen kulttuurini heitä paremmin, pystyn huomattavasti heitä uskottavammin selittämään, että se paha epävapauden kieli onkin suomi.



Kaiken lisäksi parin vuoden päästä tämäkään kirjoitus ei ehkä enää ole pelkkää trollausta. Halla-ahon suututtamina minunkin tuntemistani umpisuomalaisista varmaan puolisen tusinaa äänesti RKP:tä ihan vain piruuttaan. Kun tappajarobotit jatkavat törkeyksien spämmäämistä joka puolella nettiä ja ammattiloukkaantumistaan kaikesta arvostelusta, voi olla että yhä useampi suomenkielinen valitsee piruuttaan mieluummin ruotsin kielen, koska sitä rasistit eivät ankarillakaan nettihyökkäyksillä voi kaapata itselleen.

Venäjän pahuus ja Suomi (muutaman vuoden takainen pamflettiluonnos uusintana)

 

Venäjän aave Suomen yllä

Aave kummittelee Suomen yllä: Venäjän aave.

Kuten kaikki vanhat ajat kokeneet muistavat, ennen kylmän sodan loppua Suomessa oli ainakin sivistyneissä ja kalustetuissa huoneissa vaikea uskaltautua paheksumaan ääneen Neuvostoliiton ihmisoikeusrikkomuksia ja epäoikeudenmukaisuutta. Tämä johtui koko joukosta syitä ja sielullisia mekanismeja.

Ensinnäkin tietysti sekä Suomessa että monissa muissakin länsimaissa oli paljon sellaisia vasemmistolaisia, jotka pitivät Neuvostoliittoa osana omaa aateperintöään. He eivät suinkaan kaikki olleet kritiikittömiä itänaapurin ystäviä, vaan monet saattoivat arvostella neuvostovaltiota kärkevästikin. He kuitenkin pitivät sitä omana yksinoikeutenaan ja paheksuivat samalla porvareita pahasta ja vääränlaisesta ”neuvostovastaisuudesta”. Heille Neuvostoliitto ei välttämättä ollut mikään johtotähti, vaan pikemminkin ullakolla möllöttävä höperö isoisä, joka huutelee ikkunastaan kadulle törkeyksiä ja ammuskelee haulikolla. Ukon puolta täytyi heidän mielestään kuitenkin pitää esivaltaa ja vihaisia suolapanoksesta saaneita ohikulkijoita vastaan, koska hän kaikesta huolimatta oli omaa huonetta ja sukua.

Toisaalta sekä vasemmistossa että muuallakin eli vahvana sellainen asenne, että Neuvostoliiton arvosteleminen oli yhtä joutavaa kuin kakan moittiminen siitä, että se haisee pahalle. Kaikkihan me pohjimmiltamme tiesimme, millainen persläpi se oli, eikä se siitä haukkumalla tuntunut paranevan. Sitä vastoin esimerkiksi Yhdysvallat oli pohjimmiltaan moraalisten vaikuttimien tavoitettavissa – ”haukkumalla parannettavissa” – ja juuri siksi Yhdysvaltojen väärinkäytöksiä ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan oli protestoitava.

Monet sellaiset radikaalit, jotka esittivät amerikkalaisvastaisuuden ruumiillistumaa, ajattelivat syvällä sisimmässään, että modernin demokratian kehdolta ja Abraham Lincolnin kotimaalta oli lupa odottaa parempaa. Olihan koko amerikkalaisvastaisuuskin aatehistoriallisesti katsoen tuontitavaraa Yhdysvalloista – isänmaallisuuteen kasvatettujen ja isänmaahansa pettyneiden nuorten keskiluokkaisten amerikkalaisten katkeruutta kuusikymmenluvulta.

Sukua edelliselle oli se selvemmin vasemmistoaatteellinen näkemys, että Yhdysvallat edusti kapitalismin johtavana maana eräänlaista maailmanlaajuista mafiaa, kun taas Neuvostoliiton vääryydet olivat yksittäisen puotinaruvarkaan pikkurikoksia. Se, että Yhdysvallat kaikista ongelmistaan huolimatta oli jonkinlainen demokratia, kun taas Neuvostoliitto pahimmillaan totalitaarinen ja parhaimmillaankin autoritaarinen hirmuvalta, ei tietenkään häirinnyt tällaisia ajatuksia, koska Yhdysvaltain voitiin aina selittää ulkoistaneen omat julmuutensa kolmannen maailman vasallivaltioihin, esimerkiksi Latinalaiseen Amerikkaan.

Sen, joka halusi pitää Yhdysvaltoja ja Neuvostoliittoa periaatteessa yhtä pahoina, olikin helppo löytää rinnakkaisuuksia Itä-Euroopan ”kansantasavaltojen” ja Latinalaisen Amerikan yhdysvaltalaispönkitteisten diktatuurien välillä. Yksi uskottavalta tuntunut tulkinta sen aikaisesta maailmanpolitiikasta oli, että suurvalta lähtökohtaisesti pakottaa omalla takapihallaan sijaitsevat maat diktatuureiksi ja vasallivaltioiksi, mutta voi toisaalta tukea demokraattisempia ja oikeudenmukaisempia yhteiskuntia toisella manterella, kilpailijasuurvallan läheisyydessä.

Toki monet hairahtuivat juuri tämän tulkinnan perusteella pitämään Kuubaa ja Nicaraguaa hyvinkin valistuneina demokratioina, vaikka Kuuba oli lähinnä yhdistelmä itäeurooppalaista kommunismia ja latinalaisamerikkalaisia caudilloperinteitä, Nicaragua taas maanosansa vasemmistopopulismin melko tyypillinen edustaja. Tällaista populismia näki myös sotilaiden hallitsemissa maissa, kuten vaikkapa Juan Velasco Alvaradon Perussa tai Omar Torrijos Herreran Panamassa – kaikki juntat eivät suinkaan olleet lähtökohtaisesti oikeistolaisia. (Nykyäänhän Venezuela toimii havainnollisena esimerkkinä tällaisesta vasemmistopopulistisesta hallinnosta Etelä-Amerikassa.)

Se yhteenkuuluvuus, jota vasemmistossa koettiin Neuvostoliittoa kohtaan, ei perustunut ainoastaan työväenliikkeen yhteiseen kansainväliseen aateperintöön. Meillä oli käyty koko yhteiskuntaa ja kulttuuria syvästi leimannut, aikakaudelleen poikkeuksellisen raakaotteinen kansalaissota, jota voidaan pitää Venäjän sisällissodan johdannaisena tai suorastaan yhtenä haarana. Monille ensimmäisen tasavallan vasemmistolaisille Neuvostoliitto oli siksi se osa vanhaa valtakuntaa, jossa ”omat” olivat päässeet voitolle; eikä sisällissodasta noussut Suomi ollut heille oma kansallinen koti, vaan pikemminkin valkoisten itselleen perustama harvainvalta, jonka täysivaltainen kansalainen työläinen ei ollut. Toki työväenliikkeen valtavirta hyväksyi Väinö Tannerin johdolla lopulta valkoisten perustaman demokratian, valkoiset taas kelpuuttivat vastaavasti työväenliikkeen neuvottelukumppanikseen. Ei kuitenkaan voi sanoa, ettei talvisodan aikaisella neuvostopropagandalla olisi ollut Suomessa tiettyä kaikupohjaa, kun se esitti suomalaiset sotilaat ”valkokaartilaisina” tai ”valkosuomalaisina”.

Vasemmistotaholla puhuttiin mielellään myös Neuvostoliiton kansojen kärsimyksistä toisen maailmansodan aikana. Itänaapurin selitettiin olevan aiheellisesti huolissaan turvallisuudestaan sotatraumojen vuoksi. Tämä ei ole aivan niin typerä väite kuin äkkinäinen luulisi, mutta on selvää, että Neuvostoliitossa näitä traumoja käytettiin kyynisesti hyväksi luotaessa kansan hyväksyntää neuvostovallalle. Nykyään, kun Neuvostoliittoa ei kommunistisena valtiona enää ole olemassa, venäläistä nationalismia rakennetaan juuri ”Suuren isänmaallisen sodan” koettelemusten ja sankaruuden varaan. Kaikki neuvostoaikaiset propagandatarinat on haettu koipussista, ja Stalinkin kelpaa suuren johtajan esikuvaksi.

On tietenkin kyseenalaista, ovatko juuri venäläiset se kansakunta, jolla on suurin moraalinen oikeus pompottaa koko muuta maailmaa sota-aikaisiin koettelemuksiinsa vetoamalla. Itse asiassa Venäjä on ominut itselleen useiden muiden kansojen uhriaseman. Neuvostoliitossa esimerkiksi juutalaisten joukkotuhosta ei saanut erikseen puhua, vaan sen itäeurooppalaiset uhrit laskettiin neuvostokansalaisiksi. Samoin tehtiin sodan valkovenäläisille ja ukrainalaisille uhreille. Koska ”neuvostoliittolainen” oli lännen yleisessä tietoisuudessa sama asia kuin ”venäläinen”, Venäjä saattoi kyynisesti laskea vaikkapa ukrainalaiset vainajat omaan kärsimystiliinsä ja sittemmin käyttää heitä hyväkseen – esimerkiksi moraalisena perusteena hyökätä ”fasistiseen” Ukrainaan ja panna alulle tätä kirjoittaessani käynnissä olevan kriisin.

Paasikiven-Kekkosen linja ja kuvitelma Venäjän rationaalisuudesta

Lapsuudessani erityisesti vanhojen keskustalaisten poliitikkojen rituaaleihin kuului Neuvostoliiton ylenmääräinen ja ylenaikainen kunnioittaminen – tästä esimerkkinä muistetaan usein Eino Uusitalon ehdotus Moskovan välirauhan päivän (19. syyskuuta 1944) vuosittaisesta juhlimisesta Suomen toisena itsenäisyyspäivänä. Tämän mielistelynhalun taustalla ei tietenkään ollut mikään vilpitön ystävyys naapuria kohtaan. Pikemminkin kyse oli arkaaisesta, alkuheimomaisesta halusta hyvitellä oikullista ja säälimätöntä luonnonjumaluutta, jota kyllä sydämen syvissä syövereissä pelättiin ja vihattiin, muttei koskaan rakastettu rahtuakaan.

Keskustalaiset poliitikot tietysti pyrkivät puhtaimmillaan edustamaan ns. Paasikiven-Kekkosen linjaa. Sen pohjana on Paasikiven ulkopoliittinen inhorealismi, joka korostaa itänaapurin intressejä suurvaltana ja sen täysin epämoraalista, mutta samalla hyvin rationaalisesti laskelmoivaa luonnetta. Paasikivi käytti Neuvostoliitostakin johdonmukaisesti nimitystä Wenäjä – näin kirjoitettuna – ja tämä olikin sopivaa, sillä paasikiveläisyyden ytimessä oli näkemys Venäjän geopoliittisten etujen johdonmukaisesta pysyvyydestä: neuvostovaltio oli, opetti Paasikivi, viime kädessä sama Wenäjä kuin se, jossa hän oli nuoruudessaan matkaillut. Tällä tavalla paasikiveläisyys nostaa itsensä kaiken kritiikin ja kaikkien mielipide-eroavuuksien yläpuolelle: niin Neuvostoliitto kuin Putininkin Venäjä ovat osa samaa ikiaikaisen paasikiveläisen Wenäjän jatkuvuutta, ja tämän Wenäjän edut, tarpeet ja pyyteet Paasikivi on lopullisesti, jäännöksettömästi ja vastaansanomattomasti osannut määritellä ja analysoida.

Varsinkin nykynäkökulmasta Paasikiven-Kekkosen linjan heikkous on siinä, että se näkee Wenäjän yksinomaan järkiperäisenä toimijana. Wenäjä haluaa varmistaa, että Suomi ei olisi turvallisuusuhka Pietarille, ja samalla se haluaa tehdä molempia hyödyttävää taloudellista yhteistyötä kanssamme. Yhteinen etu on löydettävissä diplomaattisesti neuvottelemalla. Jos päädytään sotaan Wenäjän kanssa, se ei paasikiveläisessä katsannossa voi koskaan johtua muusta kuin Suomen taitamattomuudesta. Tästähän kuulimme hiljattaisten presidentinvaalien yhteydessä kaikuja vasemmistoliiton presidenttiehdokkaan puheissa, kun hän sanoi, että on suomalaisten virhe, jos Venäjästä muodostuu uhka.

Putinin Venäjä ei kuitenkaan noudata niitä taloudellisen järkevyyden lakeja, joiden mukana paasikiveläisyys seisoo tai kaatuu. Esimerkiksi länsimaiden horjuttaminen äärioikeistolaisten puolueiden ja avoimen natsististen terrorijärjestöjen välityksellä ei ole paasikiveläisesti viisasta. Paasikiven kuvitteleman rationaalisen Wenäjän etujen mukaista olisi, että länsi olisi vauras ja vakaa ja että sen kanssa voisi käydä kauppaa ja tehdä yhteistyötä, jotta siitä vauraudesta ja vakaudesta leviäisi jotain itäänkin päin. Putinin Venäjää sitä vastoin motivoi katkeruus ja kostonhimo suurvalta-aseman menettämisestä. Seuraus on, että tämä Venäjä kiusaa länttä itsetarkoituksellisilla ilkitöillä, jotka ovat sen omallekin edulle vahingollisia. Sen lisäksi, että se nakertaa demokratiaamme ja oikeusvaltiotamme pönkittämällä fasisteja, se voi myös hyökätä aseellisesti Suomeen lähinnä imperialistisen huvin vuoksi.

Paasikiveläistyyppiseen puhuntaan kuuluu myös sellainen väite, että kauppasuhteilla voitaisiin estää sota, koska ne luovat keskinäistä taloudellista riippuvuutta. Tämä on jo käytännössä ilmennyt vääräksi: Ukraina ja Venäjä jatkavat keskenään kaupankäyntiä, vaikka ovat sodassa. Niin yhteen kietoutuneet niiden taloudet ovat. Se ei ole estänyt Venäjää hyökkäämästä.

Neuvostoliiton houkutus vasemmalla ja oikealla

Monet suomalaiset vasemmistolaiset pitivät Neuvostoliittoa – eivät todellakaan esikuvana, vaan – välttämättömänä valtapoliittisena apuvälineenä, jotta vaakaa saataisiin Suomen sisäpolitiikassa kallistettua vasemmalle. Kuten historioitsija Juha Siltala nuorena sanoi Image-lehteen kirjoittamassaan esseessä, modernisaatio tuotiin Suomeen venäläisten pistinten kärjessä, eli yhteiskunnan ja kulttuurin avautumista merkinneet, keskiluokalle mieluisat ja porvarillis-liberaalistakin näkökulmasta toivottavat muutokset saattoi ajaa läpi vain vasemmiston – eli viime kädessä Neuvostoliiton – tuella. Ainakin tältä se monista aikalaisista näytti, ja politiikassahan asiat ovat miltä ne näyttävät.

Toisaalta Neuvostoliiton kulttuurin konservatiivinen luonne viehätti meillä yllättävän monia porvareita. Työväenluokan nousu kulttuurisesti hallitsevampaan asemaan Suomessa johti (tai ainakin näytti johtavan) esimerkiksi kielenkäytön raaistumiseen, kun vitut ja perkeleet kaikuivat koululasten suusta – kukaan arvokas vanhemman sukupolven edustaja ei tietenkään tunnustanut, että hänen aikanaan olisi käyttäydytty noin. Kun vielä lehdistössä kauhisteltiin huumeongelmaa ja häirikkönuorisoa, oli helppo tuudittautua ajattelemaan, että kansallinen valistushanke oli jossain vaiheessa mennyt päin helskuttia. Samalla Neuvostoliiton äänitorvet korostivat, kuinka lapset heillä olivat kilttejä ja kuinka nuorisolle organisoitiin suurten kollektiivijärjestöjen puitteissa harrastustoimintaa, niin etteivät he ajautuneet renttujengeihin (jos nyt Neuvostoliitossa renttujengejä propagandamaakarien mielestä ollenkaan olikaan).

Neuvostopropagandan suuriin kertomuksiin kuului ylipäätään sellainen väite, että lännelle ominainen kulttuurin viihteellistyminen ja rahvaanomaistuminen rähjäisine rämppäbändeineen ja niitä palvovien tutisevien narkkarien laumoineen oli rautaesiripun takana onnistuttu estämään. Idässä oli ehkä vainottuja toisinajattelevia, mutta lännessä oli aikuisille haistattelevia tuskin toiselle kymmenelle päässeitä liimanhaistelijahuligaaneja. Aika monen silloisen suomalaisen mielestä tärkeilevien taiteilijoiden vapaudet olisivat olleet halpa hinta maksettavaksi siitä, että nuoret saadaan kuriin. Taiteilijathan nyt olivat joka tapauksessa kommunisteja, jos punanurkan kokouksiin edes ehtivät jatkuvalta huumesekoilultaan ja homoseksuaaliselta orgioinniltaan.

Tosiasiassa tietenkin myös Neuvostoliitossa esiintyi juuri sellaisia urbaanin nykyrappion piirteitä, joita lännen kulttuuripessimistit omissa maissaan kauhistelivat ja paheksuivat – tämän olisi pitänyt olla itsestään selvää jo siksikin, että vaikkapa Moskovan kaupunkikuva oli valmiiksi rapistuneempi ja epäviihtyisämpi kuin tyypillisen läntisen suurkaupungin. Toisinajattelijoiden vankileirimuistelmia lukeneet tietävät hyvin, että Neuvostoliitossa käytettiin huumeita. Toisin tuskin olisi voinut ollakaan, kun monissa eteläisissä osatasavalloissa oli vahvoja kannabis- ja oopiumiperinteitä ja itse neuvostovaltiollakin jo alkuaikoinaan omaa kokaiinituotantoa, jolla sekä sabotoitiin länsimaiden kansanterveyttä että turrutettiin liukuhihnateloituksia tekevien Tšekan miesten omatunto. Koska maan salaiset palvelut ja vankileirihallinto käyttivät tavallisia rikollisia apureinaan poliittisten vankien rääkkäämiseen, jo tsaarin aikana syntynyt rehevä alamaailma sai Stalinin valtakaudella rauhassa kukoistaa (tästäkin Solženitsyn on kertonut paljon).

Konservatiivisia suomalaisia viehätti jollain tasolla myös neuvostoyhteiskunnan militarismi. ”Neuvostoliitossa ei ole aseistakieltäytyjiä”, he julistivat sormi pystyssä 80-luvun suomalaisille sivareille – epäilemättä siksi, että he pitivät näitä Neuvostoliiton kannattajina. Tämä ei tietenkään yleensä ollut kirjaimellisesti totta, koska tuolloinen aseistakieltäytyjäliike pitkälti ilmensi epämääräistä ja heikosti artikuloitunutta protestia myös taistolaisten väkivallanpalvontaa vastaan. Aivan toinen asia on, että aseistakieltäytymistä toki saattoi pitää kokonaispuolustuskyvyn kannalta huonona ideana ja siten välillisesti Neuvostoliittoa hyödyttäneenä. Hullunkurista kyllä edellisellä vuosikymmenellä vasemmiston lapsellisin ja naiivein osa oli vastaavasti uskonut, että rauhaa rakastavassa itänaapurissa ei esimerkiksi olisi julkaistu sotakirjoja – suomalaisten veteraanien romaanikirjoittelu kun oli niitä asioita, jotka olivat omiaan herättämään nuorten radikaalien pahennusta. Todellisuudessa Neuvostoliitossa kirjoitettiin ja painettiin sotakirjoja kyllästymiseen asti ja ylikin; oli siellä toisaalta aseistakieltäytyjiäkin, mutta näitä kohdeltiinkin sitten yhteiskunnan paarioina.

Hyvä esimerkki siitä salavihkaisesta lukkarinrakkaudesta, jota Neuvostoliiton karkeus ja kovaotteisuus herätti oikeistossa, on Kari Suomalainen. Tästä sivariaiheesta Karilla oli joskus huumoriton ja saarnaava sarjakuva, jossa hänen pieni mustatakkinen piirtäjähahmonsa julisti aseistakieltäytyjille: ”Mahdollisessa kahinassa olemme liitossa veli venäläisen kanssa, joka ei ymmärrä leikkiä sotilasasioissa.” Siksi, Kari valisti, sivarien pitäisi tositilanteessa ottaa ”joko kokardi tai nappi otsaan”.

Siis Kari, jota pidettiin lahjomattomana neuvostopainostuksen arvostelijana, oli kyllä halukas uhkailemaan Neuvostoliiton armottomuudella niitä, jotka olivat tässä asepalvelusasiassa hänen kanssaan eri kannalla. Suomettuneempaa näkökantaa on vaikea löytää kuin se, että ”jos olet kanssani eri mieltä, Neuvostoliitto tulee ja ampuu sinulle napin otsaan”.

Kari tietysti mielellään leimasi sivarit Neuvostoliiton hyödyllisiksi idiooteiksi, mikä olikin paremmin hänen yleisen poliittisen linjansa mukaista. Mutta joskus hänen piirroksissaan ilmeni myös tiettyä vaivihkaista ihailua Neuvostoliiton julmuutta kohtaan. Tästä toisena esimerkkinä mainitsen sen kuvaparin, jossa hän piti pilkkanaan "nykynuorukaisten" oletettua epämiehekkyyttä ja vellihousuisuutta.

Ensimmäisessä kuvassa, otsikkonaan "JOS OLLAAN MENOSSA TÄHÄN SUUNTAAN…", itkuinen ja ahdistunut solttupoika kertoi, kuinka yksi ja toinen sotakaveri oli psykologin, psykiatrin, psykopaatin, pediatrin tai piru tietää minkä pedofiilin haastateltavana ja "mäkin sain neuroosin, kun korpraali huusi mulle". Toisessa kuvassa otsikko kuului: "...NIIN TODEN TULLEN OIKEAT MIEHET TULEVAT TÄNNE MUUALTA", ja siinä persoonattomien marssijoiden jättijalat tallasivat maahan suomalaispojat, joiden yllä leijui sellaisia sanoja kuin "Lällällää...hellyyttä...rakkautta...äitiii!" Marssivat jättisotilaat tulivat kuvaan oikealta, eli kartan idästä, eli Neuvostoliitosta – ei jäänyt epäselväksi, missä ne "oikeat miehet" majailivat.

Tämä ei valitettavasti ole kovin kaukana nykyisten venäläismielisten äärioikeistolaisten ajattelutavasta. He näet paheksuvat juuri Suomen nykyisen valtiovallan "epämiehekkyyttä" - ts. oikeusvaltiota ja ihmisoikeuksia. Sitä vastoin he ihannoivat Venäjää esikuvallisen kovapintaisena ja raakamaisena maana.

Missään tapauksessa ei ole oikein suoraan syyllistää Karia nykyäärioikeiston venäläismielisyydestä, mutta Karin useiden piirrosten perusfilosofiana on pitää Suomea sinisilmäisenä (tai kommunismin turmelemana) yhteiskuntana juuri siksi, että täällä noudatetaan lakia ja kaikki ovat lain edessä yhdenvertaisia. Nyt Venäjällä on vallassa diktaattori, joka ei ole kommunisti mutta joka jakaa tämän saman laillisuutta ja oikeusvaltiota halveksivan ajattelutavan. Karin myöhäiskauden (tekisi mieleni sanoa: Karin rappiokauden) rasistisista kuvista maailmankuvansa nuoruudessaan ammentaneella ei ole mitään syytä vieroksua tämän diktaattorin johtamaa valtakuntaa.

Joskus nuoruuden kiihkossa olisin julistanut, miten tekopyhä Kari oli isänmaallisuudessaan ja maanpuolustushengessään, kun häneltä pääsi edellä kuvattujen laisia läpisuomettuneita möläyksiä. Nyt vanhana patuna annan armon käydä oikeudesta ja totean, että se oli vain esimerkki koko kansakuntaan - myös näennäisesti suomettuneisuutta vastustaviin oikeistolaisiin - juurtuneesta tottumuksesta vedota Neuvostoliittoon yhteyksissä, joihin itänaapurin ei olisi luullut mitenkään liittyvän. Asioita ei arvioitu asiaperustein, vaan ennemmin tai myöhemmin otettiin esille Neuvostoliitto ja Neuvostoliiton oletettu kanta siihen.

Tuon aikainen poliittinen keskustelu oli ihan tavallisen kansankin tasolla sitä, että pikkupojat osoittelivat toisiaan Neuvostoliitto-merkkisillä leikkipyssyillä huudellen "Pam! Kuolit!" Se, että maassa nousi valtaan tätä soveltavia poliitikkoja, oli pohjimmiltaan seurausta siitä, että käytännöllisesti katsoen koko kansakunta oli oppinut tällaisille tavoille.


Fasismin venäläiset juuret

Myös Neuvostoliiton – tai Venäjän – kulttuurin korkeaan tasoon vedottiin (ja vedotaan) mielellään suomalaisessa venäläismyönteisessä puhunnassa. Suomalaisessa toisen maailmansodan aikaisessa propagandassa venäläisyys esitettiin mielellään alkukantaisena raakalaisuutena, mutta suomalaiset itsekin ilmeisesti aivan luontojaan häpesivät tätä jälkeen päin. Onhan väite toki totuuden vastainen, koska Venäjällä kuitenkin on ainakin 1800-luvulta alkaen ollut maailman mittakaavassa merkittävää korkeakulttuuria. Hyvin tavallinen tapa kapinoida sotasukupolven oletettuja arvostuksia vastaan ja esittää itseään fiksumpaa olikin julistaa, että suomalaisilla ei ole mitään asiaa moittia Venäjää primitiivisyydestä, koska suomalainen (ainakin suomenkielinen) kulttuuri on nuorta ja kehittymätöntä.

Neuvostoliittolaisia arvostettiin myös innokkaina kirjallisuuden harrastajina: joka ikinen Moskovan-kävijä muisti mainita, että metrossa luetaan kirjoja. Olisi kuitenkin ollut syytä ottaa selvää myös siitä, mitä kirjoja luettiin. Esimerkiksi neuvostoliittolaisessa sotakirjallisuudessa esiintyi läntisen vasemmistohumanisminkin näkökulmasta epäterveinä pidettäviä piirteitä. Sotaromaanien kautta isovenäläinen, ulossulkeva ja rotukiihkoon vivahtava kansallismielisyys hiipi valtavirran neuvostokirjallisuuteen noustakseen sitten kunnolla ilmoille Hruštšovin suojasään jälkeen kehittymään lähteneessä maaseutukirjallisuudessa.

Maaseutukirjallisuus oli merkittävä neuvostoliittolainen kirjailijakoulukunta, jonka piirissä kirjoitettiin paljon kirjallisesti ansiokastakin proosaa. Ennen muuta se pyrki kuvaamaan kollektivisaation ja muiden neuvostojärjettömyyksien runteleman maaseudun elämää todenmukaisesti ja elävöittämään neuvostopropagandan latistamaa kieltä kouriintuntuvalla maaseudun puheella, sananlaskuilla ja sananparsilla. Maaseutukirjailijat tunsivat huolta sekä perinteisen venäläisen kansankulttuurin tulevaisuudesta että luontoarvoista, joita Neuvostoliiton valtavat, kansalta kysymättä toteutetut rakennushankkeet usein uhkasivat.

Luonnonsuojelupyrkimystensä vuoksi maaseutukirjailijat saivat glasnostin ja perestroikan aikakaudella jonkin verran kriittisen toisinajattelijan mainetta ja sitä tietä myös myönteistä huomiota lännen tiedotusvälineissä. Ympäristöhuolensa vuoksi heitä pidettiin jotenkin itsestään selvästi myös vapauden airueina – muistelenpa jopa jonkin suomalaisen lehden kuitanneen vaikka Valentin Rasputinin, koulukunnan tunnetuimman ja suomeksikin käännetyn kirjailijan, antisemitistiset möläytykset demokratian lastentautina! Juutalaisviha oli laajemminkin levinnyttä maaseutukirjailijoiden keskuudessa, ja ylipäätään he kannattivat isovenäläisen nationalismin vastenmielisimpiä muotoja. Minään kansanvallan esitaistelijana tuskin kukaan heistä kunnostautui. Itse asiassa ehtiväisempi tutkija voisi löytää heidän teoksistaan yhtäläisyyksiä Pentti Linkolan ajatteluun: sekä venäläisten maaseutuprosaistien että Linkolan päävihollinen on moderni maailma ja modernisaatio.

Myös isovenäläistä kansallismielisyyttä julistavat historialliset romaanit saivat ilmestyä sensuurin häiritsemättä. Epäilemättä vallanpitäjien mielestä tällainen nationalismi oli omiaan lujittamaan uskollisuutta neuvostovaltaa kohtaan. Tunnetuin esimerkki ovat surullisen kuuluisan Valentin Pikulin tekeleet, mutta Pikul nousi ilmeisesti varsin laajasta viihteellis-propagandistisen historiallisen romaanikirjallisuuden aluskasvillisuudesta: samasta lajityypistä voi mainita esimerkkinä Leonti Rakovskin romaanin Kutuzov. Tämä taideluoma kuvaa (taas) yhtä tsaarin Venäjän ja Turkin välistä sotaa, ja totta kai sen alkusivuilla kerrotaan pahan lännen (kenenkäs muun) kiihottaneen turkkilaiset viatonta Venäjää vastaan.

Tietenkin Neuvostoliitossa ilmestyi myös kirjoja, joissa turvallisuuspalvelun miehet, tšekistit, esitettiin sankareina ja isänmaan puolustajina huomattavasti kritiikittömämmin kuin CIA:n miehet amerikkalaisissa jännäreissä konsanaan. Oliko tällaisen kirjallisuuden lukeminen muka sivistyneempää kuin esimerkiksi amerikkalaisen televisioviihteen katseleminen? Voiko kirjallisuus, jossa ylistetään Gestapon veroisia diktatuurin likaisen työn tekijöitä, olla valistavaa, rakentavaa ja suositeltavaa?

Venäjän klassikkokirjallisuus ei sekään välttämättä kaikilta osin sovellu kansanvaltaisen ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan kulttuuriseksi kivijalaksi. Dostojevskia pidetään suurena psykologina ja ihmissielun tuntijana, mutta hän oli myös tyypillinen lattea venäläisnationalisti, joka ihannoi sivistymätöntä rahvasta, tai omaa mielikuvaansa siitä. Sekä länsi että juutalaisuus olivat hänen mielestään ortodoksista venäläisyyttä alemmalla tasolla.

Suuressa moraaliromaanissaan Karamazovin veljekset Dostojevski on luonut kristusmaisen ihannehahmon Aleksei (Aljoša) Karamazovin, joka tietysti edustaa vakavamielistä uskonnollista elämäntapaa vastapainona veljilleen Dmitrille (Mitja), joka viljelee viinaksia ja naurattaa naisia, ja Ivanille (Vanja), joka on suuntautunut länsimaiden rationalistisiin valistusaatteisiin niin, että hänestä on tullut moraaliton nihilisti. Eräässä kirjan kohdassa Aljošalta kysytään, onko tarina juutalaisten rituaalisista lastenmurhista totta, ja nuorukainen vastaa, ettei hän tiedä.

Dostojevskin ihailijat lännessä ovat selittäneet tämän itselleen siten, että kirjailija on muistakin lähteistä tunnetun antisemitisminsä viettelemänä horjahtanut pois yleisinhimillisestä moraalinäkemyksestään. Vähintään yhtä uskottavaa on kuitenkin tulkita asia niin, että Dostojevski seuraa tässä johdonmukaisesti omaa maailmankuvaansa. Hän voi olla ortodoksisen venäläisyyden maailmassa merkittävä moraalinen ajattelija, mutta hänelle moraalinen maailmankaikkeus loppuu siihen, mihin ortodoksinen uskontokin. Sen ulkopuolella on vain ihmisen näköisiä, mutta kaaoksen valtakunnassa eläviä olentoja, joiden moraalikäsityksistä on mahdotonta tietää mitään, koska he eivät ole ainoasta oikeasta uskosta osallisia, ja joilta voi siksi odottaa aivan mitä tahansa – myös lasten uhraamista.

Aljoša Karamazovin esikuva kuuluu muuten olleen nuori Vladimir Solovjov (ei sama henkilö kuin samanniminen nykyvenäläinen propagandasuunsoittaja). Tämä uskonnollinen mystikko kunnostautui sittemmin ekumeenisena ajattelijana, joka haaveili kristillisten kirkkojen yhtymisestä, katolisuuden ja ortodoksisuuden välisen skisman eheyttämisestä. Tämän perusteella häntä olisi helppo pitää lempeäsydämisenä rauhan ja ekumenian puolestapuhujana; mutta kun länsimaat olivat 1900-luvun alkaessa varustamassa siirtoarmeijaa nujertamaan Kiinan boksarikapinan ja Saksan keisari Vilhelm yllytti sotilaitaan julmuuksiin kiinalaisia kohtaan, Solovjov säesti häntä. Ilmeisesti Solovjovin ekumeenisuus tarkoitti viime kädessä pyrkimystä saada Venäjä mukaan kristillisen lännen riveihin ”alkukantaisia” kansoja kurmottamaan.

Dostojevskin ihannointi saisi antaa tilaa sellaiselle nyansoidummalle asenteelle, jossa kirjailijan ongelmalliset piirteet myönnettäisiin avoimesti – sekin kiistaton tosiasia, että hänen teoksensa olivat tärkeä vaikute myös Joseph Goebbelsin, Hitlerin Saksan propagandapäällikön, henkiselle kehitykselle. Venäläisten tai baltiansaksalaisten valkoemigranttien (kuten tallinnalaistaustaisen Alfred Rosenbergin ja riikalaissyntyisen Max von Scheubner-Richterin) osallistuminen natsiliikkeeseen on ollut tiedossa jo pitkään, mutta tuntuu siltä, että Venäjän kulttuurin ideologiset yhteydet natseihin ovat päässeet systemaattisesti suurennuslasin alle vasta viime aikoina, esimerkiksi Michael Kelloggin tutkimusten ansiosta.

Hitleriläisyyden syntyä pohdittaessa on syytä muistaa se ainakin Sebastian Haffnerin omassa Hitler-kirjassaan esillä pitämä asia, että Hitlerin antisemitismi oli leimallisesti itäeurooppalaista, Itävalta-Unkarin valtakunnasta maahantuotua laatua ja että Saksassa juutalaisvastaisuus näytti ennen Hitlerin nousua olevan jo voitettu kanta. Antisemitismiä levitti 1900-luvun alussa organisoiduimmin tsaarin Venäjä, jolle juutalaisviha oli lähestulkoon samanlainen virallinen ideologia kuin kommunismi Neuvostoliitolle. Bolševikkeihin katkeroituneet, äärioikealle radikalisoituneet venäläisemigrantit jatkoivat samaa propagandatyötä esittäen vihatun kommunismiaatteen juutalaisten keksintönä. Tämä vihankylvö saavutti Hitlerin ja muovasi hänen maailmankuvansa.

En tietenkään ota vakavasti sitä nykyään muodikasta väitettä, että Hitler muka olisi ollut jonkinlainen sosialisti – äärioikeiston olemukseen kuuluu ideoiden varasteleminen milloin vasemmisto-, milloin porvaritaholta, millä vetonaulalla nyt tuntuu enemmän ääniä kulloinkin tulevan. Huomattavasti uskottavampaa on ajatella, että Hitler oli sydämessään, tai perimmäiseltä innoitukseltaan, venäläinen antisemiitti, ja nähdä natsipuolue alkujaan venäläisten oikeistoemigranttien luomana, tai ainakin innoittamana, välineenä Venäjän sisällissodan jatkamiseksi. Kun natsien armeija vyöryi Neuvostoliittoon, se oli venäläisten valkoemigranttien liikkeelle panema vyöry. Toki siinä vaiheessa kun natsismi omaksui antisemitisminsä jatkeeksi yhtä tuhoisan rasistisen venäläisvastaisuuden, monet valkoemigrantit hylkäsivät järkyttyneinä natsipuolueen.


Vasemmisto ja Neuvostoliitto

Neuvostoliittoon ei suhtauduttu kuten normaalisti suhtaudutaan autoritaarisesti hallittuun, epäoikeudenmukaiseen maahan. Osittain tämä johtui siitä, että maa oli iso, sotilaallisesti vahva ja naapurissamme, joten meillä riitti paljon puhuttuja geopoliittisia syitä olla hiljaa ja huomaamatta kuin entinenkin virtsa sukassa. Tärkeintä oli kuitenkin se, että vasemmiston ja Neuvostoliiton yhteisen aatehistorian vuoksi kannan ottaminen itänaapuriin tuntui aina sisäpoliittisen kannan ottamiselta. Joka ei ollut Neuvostoliiton ystävä, ei myöskään kannattanut konsensusta ja sovittelua sisäpolitiikassa, eli toisin sanoen hän halusi sytyttää sisällissodan uudelleen.

Sellainen perverssi, joka oli sekä avoimesti kriittinen Neuvostoliittoa kohtaan että vasemmistolainen, taas lynkattiin lähimpään lyhtypylvääseen, tai ainakin marginalisoitiin kokonaan. Tällaisia henkilöitä oli ilman muuta merkittävässäkin määrin esimerkiksi SKDL:n (Vasemmistoliiton edeltäjän) ei-kommunistisessa siivessä, mutta laitavasemmiston sisäinen poliittinen kuri kavensi heidän vaikutusvaltansa olemattomiin. Esimerkiksi ”marxilaiseksi keskustelulehdeksi” itseään luonnehtinut Uudistuva Ihmiskunta oli oikeaoppisille kommunisteille vastenmielinen revisionistinen julkaisu, ja tovereita varoiteltiin koskemasta tähän vaaralliseen tartunnanlähteeseen vielä senkin jälkeen kun hurjimman taistolaisuuden kiihko oli lieventynyt.

Neuvostoliitto oli maan lisäksi mielentila, symboli ja jumalolento, tai ainakin erään uskonnolliset mittasuhteet saaneen poliittisen liikkeen oma Vatikaani. Silloin kun neuvostojärjestelmä romahti, yksi suurista toiveistamme oli, että sen tilalle tulleesta Venäjästä kehkeytyisi normaali, myös normaalisti kansainvälisten protestien tavoitettavissa oleva maa. Toisin sanoen silloin kun Venäjällä ilmenisi erityisen karkeita ihmisoikeusloukkauksia, vasemmistolaisetkin maailmanparantaja-aktivistimme paheksuisivat niitä kuten he siihen asti olivat paheksuneet esimerkiksi Yhdysvaltain tai sen tukemien diktatuurien rikoksia.

Neuvostoliiton romahduksesta Putinin kauden alkupuolelle asti näin näytti käyvänkin. Tästä tunnettu esimerkki olivat ne massiiviset mielenosoitukset, jotka nähtiin Anna Politkovskajan murhan jälkeen. Sen jälkeen tilanne on kuitenkin muuttunut. Tämä näkyy esimerkiksi siinä kritiikittömyydessä, jolla kansalaisjärjestöt ja sananvapausaktiivit ovat omaksuneet ilmiselvät Venäjän agentit ja Putinin juoksilaat Julian Assangen ja Edward Snowdenin kultapojikseen.

Nörttikulttuuriin kuuluva itsetarkoituksellinen halu paljastaa salattu ja tuoda julkisuuteen asioita, jotka eivät sinne kuulu, on valjastettavissa palvelemaan vaikka kenen häikäilemättömän tarkoituksia. Jos mafia haluaa tietää, missä ja millä nimellä mafiosoja ilmiantaneet kruununtodistajat nykyään elelevät, se löytää aina Assangen ja Snowdenin kaltaisia naiiveja ”paljastaja”-nörttejä ottamaan selvää asiasta, ”koska kansalla on oikeus tietää”. Aivan yhtä helposti Venäjä voi hyödyntää lapsellisten ”sananvapaus”-intoilijoiden huijattavuutta.

George Orwell irvaili aikoinaan oman aikakautensa pasifisteista ja vasemmistoradikaaleista, että he olivat kyllä valmiita kumartamaan sellaista julmuutta, joka oli kyllin häikäilemätöntä ollakseen menestyksellistä, vaikka esiintyivätkin kaikenlaisen ”sorron” vastustajina. Valitettavasti Orwellin pilkallinen heitto tuntuu osuvalta myös nykytilanteessa. Venäjää uskallettiin arvostella niin kauan kuin se näyttäytyi pelkkänä banaanivaltiona ilman banaaneja, keskisarjan diktatuurina. Nyt kun Putin on pelkällä asenteella onnistunut nostamaan maansa takaisin pelättyjen suurvaltojen luokkaan, maailmanparantajat ovat säikähtäneet pois osoittamasta mieltään sitä vastaan ja vanhat paasikiveläis-kekkoslaiset asenteet ja iskulauseet ovat palanneet käyttöön. Esimerkiksi Erkki Tuomioja, joka ei 80-luvulla suinkaan ollut niin neuvostomielinen eikä suomettunut kuin nykyään kuulee väitettävän, on taantunut täysin uuskekkoslaisuuden käveleväksi fraasikoneeksi.

Vasemmiston piirissä esiintyvä Venäjä-myönteisyys on yksi esimerkki siitä, kuinka typeriä puheet poliittisen muistin lyhytkestoisuudesta ovat. Pikemminkin poliittinen muisti on yhtaikaa hyvin pitkä ja hyvin dementoitunut. Poliittiset muinaismuistot painuvat alitajuntaan hyökätäkseen sieltä äkkiarvaamatta uudelleen esille.

Kommunistien näkökulmasta Suomen ensimmäinen tasavalta oli fasistinen sortovaltio, jossa SKP joutui lymyilemään maan alla julman ohranan vainoamana, ja demokratian – siis sellaisen valtiojärjestyksen, jossa heidänkin puolueellaan oli toimintaoikeudet – loi vasta Neuvostoliitto painostamalla porvarit ruotuun. Tämän ajattelutavan jäänteitä näkyy yhä laitavasemmiston vanhemman polven edustajissa, eritoten työväenluokkaisemmassa rivikannattajistossa, jolle vasemmistolaisuus on pikemminkin sukutraditio, isiltä peritty uskonto, kuin tietoisesti omaksuttu poliittinen aaterakennelma: Neuvostoliiton perijävaltion Venäjän – ei oikeusvaltion eikä kansainvälisten ihmisoikeussopimusten, vaan Venäjän – kuvitellaan takaavan Suomen työväen ihmisoikeudet. Kuvaavasti monet erityisesti vanhemman polven vasemmistolaiset paheksuvat äärioikeistomme ylilyöntejä – ei lain eikä ihmisoikeussopimusten, vaan – Pariisin rauhansopimuksen (!) vastaisina.

Vasemmistolaiseen venäläismyönteisyyteen on toki tuoreempiakin syitä. Yksi niistä on se, että venäläiset ovat joutuneet jo 90-luvulla kärsimään samanlaisesta häikäilemättömästä kuprukapitalismista, joka nykyään koettelee Suomeakin. Heitä pidetään siis rahavallan sortamina kohtalotovereina ja heidän katkeruuttaan länttä kohtaan ymmärrettävänä ja aiheellisena. Samalla ei kuitenkaan haluta myöntää, että kaikki Venäjää sortaneet kuprukapitalistit eivät todellakaan olleet länsimaisia.

Pikemminkin siinä kävi niin, että neuvostojärjestelmän viidakon lain – ”kuole sinä tänään, minä kuolen huomenna”, kuten Aleksandr Solženitsyn sen vankileirikirjassaan muotoili – sisäistäneet venäläiset huijarit keplottelivat haltuunsa kansallisvarallisuuden ja jättivät kansan kurjistumaan. Länsimainen kapitalismi oli tässä enemmänkin taustalla, esikuvana, vaikka toki asiaan vaikuttivat myös kaatoluokan läntiset taloustietäjät, jotka riensivät itäblokkiin tekemään ihmiskokeitaan, kun eivät olleet saaneet toteuttaa itseään lännessä. Oikeastaan siirtymäkauden anarkiaa hyväkseen käyttäneiden venäläisten uusrikkaiden periaatteettomuus ja kyynisyys oli sitä luokkaa, että he tuntuvat pikemminkin yrittäneen jäljitellä neuvostoaikaisen propagandakirjallisuuden pilakuvaa riistäjäporhosta kuin mitään todellista länsikapitalismia. Tulee voida kysyä sekin kysymys, missä määrin neuvostojulmuuden henkisesti saastuttama venäläinen villipetotalous on vaikutuksellaan ohjannut lännen kapitalismin kehitystä viimeisten puolentoista vuosikymmenen aikana.

Vasemmistolaisen Venäjä-myönteisyyden merkittäviä motivaattoreita on tietysti myös automatisoitunut amerikkalaisvastaisuus, jonka vuoksi heikäläiset ovat kerkeitä uskomaan Venäjän tapaan esitellä itsensä vaihtoehtona amerikkalaisjohtoiselle yksinapaiselle maailmalle. Sitä he eivät kuitenkaan tule edes ajatelleeksi, mitä ”yksinapaisen maailman” vaihtoehdot ovat: pienten kansojen alistuminen Venäjän tai Kiinan kaltaisten häikäilemättömien, ohjelmallisesti demokratiaa vastustavien suurvaltojen ikeeseen, tai sitten samanlainen monenkeskinen kansainvälinen anarkia, joka 1900-luvun alkupuolella johti Euroopassa kahteen suursotaan ja ennenkuulumattomiin julmuuksiin. Yhdysvaltain johtamassa maailmanjärjestyksessä on ollut ongelmansa ja epäoikeudenmukaisuutensa, mutta ei se tarkoita, että kaikki vaihtoehdot olisivat automaattisesti parempia. Toki ymmärrän, että esimerkiksi USA:n huonosti harkittujen maailmanpoliisioperaatioiden runtelemissa tai uhkaamissa muslimimaissa voidaan olla tästä asiasta hyvin eri mieltä.

Keskustan venäläismielisyys

Keskustalaisen venäläismielisyyden taustalla on ajatus maaseudun ja haja-asutusalueiden asuttuina pitämisestä itsetarkoituksena. Maalla on voitava asua, koska maalla on voitava asua, eikä perusteita tälle kuulu kysellä. Keskusta tuskin kuitenkaan haluaa houkutella maaseudulle etätyötä tekeviä koulutettuja kaupunkilaisia, koska sille on myös tärkeää vastustaa kaupungin siveetöntä vapaamielisyyttä. Sen sijaan se haluaa palata YYA-aikaan, jolloin itärajan syrjäkylistä käytiin oikeissa rasvanahkatyöläistöissä esimerkiksi Kostamusta rakentamassa ja säilytettiin näin perinteinen itärajan syrjäkylien elämäntapa.

Keskustalaislähtöinen venäläismielisyys luottaa nimittäin siihen, että Venäjällä on aina tarjolla taloudellisia mahdollisuuksia. Vaikka idänkaupan kulta-ajoista on jo monta vuosikymmentä, Suomessa riittää aina höynäytettäviä, jotka kuvittelevat Venäjän olevan täynnä kultaharkkoja vaikka ilmaiseksi kotiin kantaa, jos niitä vain osaa venäjäksi pyytää. Jo parin vuosikymmenen ajan nuoria on narutettu opiskelemaan venäjää ja valmistumaan venäjää osaaviksi työttömiksi vetoamalla niihin kaupallisiin mahdollisuuksiin, joita kieli muka tarjoaa – luonnollisesti äärioikeistomme on käyttänyt tätä samaa ajatusta ruotsin kielen vastaisessa propagandassaan.

Oikeistolaiset putinistit

Oikeistolaiset, fasistisesti värittyneet Venäjän ystävät ovatkin tällä hetkellä parhaiten kiinni aikamme todellisuudessa. He tuskin ovat lukeneet riittävästi historiaa tietääkseen tsaarin Venäjän toimineen Euroopan santarmina eli toimittaneen vanhoillisille hallitsijoille sotilasapua 1800-luvun demokraattista liikehdintää vastaan, mutta heiltä ei todellakaan ole jäänyt huomaamatta se, että Venäjä on asettunut länsimaita repivissä kulttuurisodissa heidän puolelleen esimerkiksi monikulttuurisuutta tai seksuaalisia vapauksia vastaan. Venäjän suoraa apua lännen äärioikeistolle ei ole syytä vähätellä, mutta yhtä virheellistä olisi kuvitella, ettei äärioikeisto ilman eri rahoitusta olisi kyennyt tunnistamaan Putinia vakaumusveljekseen.

Venäjän nousu uusnatsismin maailmankeskukseksi on merkinnyt äärioikeiston aatemaailman yhdenmukaistumista hyvin monenlaisilla tahoilla ja monissa maissa. Suomessa on oltu haluttomia hyväksymään mahdollisuutta, että venäläismielisyydestä muodostuisi meilläkin äärioikeistolaisuuden valtavirtaa määrittävä piirre. Äärioikeistomme itsekin on pystynyt nielemään tämän liittolaisuuden vain yskien ja kakoen. Tyypillisesti heikäläisten puheenvuorot aiheesta esimerkiksi Homma-foorumilla alkavat vuolaalla Venäjän uhan myöntämisellä; tämän alibiosuuden jälkeen siirrytään kuitenkin vakuuttelemaan EU:n ja ”vihervasemmiston” edustamien arvojen olevan niin paljon uhkaavampia, vaarallisempia ja ”mädättävämpiä”, että käytännön asialinjalta tarkastellen Venäjä on sittenkin pienempi paha.

Lopputulemaksi jää, että ”vihervasemmistolaisuuden” vastustaminen on äärioikeistolle tärkeämpää kuin isänmaan varjeleminen Venäjän uhalta. ”Vihervasemmistolaisuudella” he tarkoittavat käytännössä länsimaista oikeusvaltiota, jonka määritteleminen vihreäksi ja vasemmistolaiseksi on toki yhtä odottamaton kuin ansaitsematonkin kohteliaisuus sekä vihreitä että vasemmistolaisia kohtaan. Minun nuoruudessani oikeusvaltio oli nimenomaan kaiken kivettävän ”Systeemin” ilmentymä, jota juuri kaikkien vihertävien tai punertavien vaihtoehtoihmisten piti vastustaa ajaakseen jonkin hyvin epämääräisesti määritellyn spontaanin rakkauden asiaa.

Siihen aikaan konservatiivisuuteen kuului oikeusvaltion puolustaminen nuorilta radikaaleilta. Nykyään taas ”konservatiiveiksi” itseään kutsuvat moittivat juuri perustuslakia ja yhdenvertaisuusperiaatetta. Heidän mielestään on kyseenalaista, että tummaihoisille myönnetään yhdenvertaiset oikeudet, ja perustuslaki taas on heidän vaatimiensa ”maahanmuuttopolitiikan uudistusten” tiellä.

Länsivastaisuus, venäläisyysmyytti ja suomettuminen

Sekä vasemmistolaisesta että äärioikeistolaisesta venäläismielisyydestä vie suora tie mystisen venäläisyyden ihailuun. Sellaista on viime aikoina ollut havaittavissa taiteilija- ja älykköpiireissä, lähinnä jälkiturkkalaisten teatteri-ihmisten keskuudessa. Turkkalaisuudella tietysti on omat yhtäläisyytensä sekä äärioikeistolaisuuteen että äärivasemmistolaisuuteen: Jouko Turkkaa itseään ympäröi aikoinaan jota kuinkin äärioikeistolaisista diktaattoreista muistuttava johtajakultti, mutta johtaja itse oli julistuksellisesti vasemmistolainen – luullakseni kuitenkin vain siksi, että häntä muovanneella aikakaudella vasemmistolaiseksi julistautuminen oli sovinnainen tapa ilmentää näyttelijältä ja taiteilijalta odotettavaa tulipäistä kiihkeyttä poliittisella tasolla. Toisena aikana tarkalleen sama mentaliteetti olisi varmaankin ilmennyt äärioikeistolaisuutena ja raivonationalismina.

Mystinen russofilia liittyy laajempaan länsivastaiseen asennekokonaisuuteen. Sen merkittävin motivaattori tuntuu olevan vihamielisyys kristillisyyttä, ennen muuta luterilaista kristillisyyttä kohtaan, joka esitetään syynä suomalaisten neuroottisuuteen ja ahdistuneisuuteen. Jo 1980-luvulla yksi latteimmista asioista, mitä tyypillinen kansakunnan kaapin päälle pompahtanut nuorehko teatteripelle saattoi sanoa, olivat sanat Lutherin syytä tämä ahdistus. En edes muista, sanoiko tämän (jonkin aikakauslehden kannessa) Turkka, Jussi Parviainen vai joku muu saman porukan edustaja, mutta jo silloin tämä heitto oli puuduttavan ennalta-arvattava klisee.

Siihen aikaan tällä latteudella ei tietenkään ollut minkäänlaista poliittista, saati sitten ulkopoliittista relevanssia, mutta hämmentävää kyllä sen ympärille tuntuu sittemmin kasvaneen kokonainen myyttijärjestelmä, ellei aaterakennelma. Kalevala-elokuvan tekijä Jari Halonen – vanha Jumalan teatterin mies – on sekä elokuvassa että kirjoittelussaan ilmentänyt tätä ideologiaa näkemällä ruotsalaiset, suomenruotsalaiset ja Ruotsin suomalaisten vihollisina, jotka ovat kiskoneet kansakuntamme juuriltaan (tähän liittyvät tietysti ne ikivanhat nationalistiset valhetarinat Suomen myyttisistä kuninkaista ja muinaisesta itsenäisyydestä). Tässä maailmankuvassa pelastajan osa kuuluu Venäjälle, joka edustaa ruotsalaistumista ja kristinuskoa edeltävää alkusuomalaista šamanismia.

En ole hirveän hämmästynyt siitä, että teatterimenneisyyttä on myös Janus Putkosella, joka aikoinaan jätti näyttämöt siirtyäkseen nettiin luomaan ”vaihtoehtoisia uutisia”. Nyttemmin hän on tunnetusti hakeutunut vielä dramaattisempiin paikkoihin keskelle Itä-Ukrainan räiskettä, missä hänellä ilmeisesti on oikean virkamiehen asema toisessa Venäjän tuella luoduista leikkitasavalloista, vaikkei hän tiettävästi osaa edes venäjää.

Nyt en edes vaivaudu keskittymään siihen, miten naurettavaa on nostaa alkusuomalaisen esikristillisen šamanismin esikuvamaaksi juuri Venäjä, jossa vähemmistökansoja – varsinkin suomalaisugrilaisia, eritoten jonkinlaisen pakanauskonnon nykypäivään asti säilyttäneitä mareja – vainotaan ankarasti ja jossa kaikenlainen sorto motivoidaan ja oikeutetaan juuri kristillisellä (ortodoksisella) uskonnolla. Oleellisempaa on, että suomalaiseen nationalismiin on jo kauan kuulunut epähistoriallinen ja virheellinen käsitys ruotsalaisesta sorrosta, josta Venäjä muka vapautti meidät.

On totta, että Venäjä antoi Suomen suuriruhtinaskunnan pitää erilliset lait ja hallintokoneiston sen jälkeen kun maamme liitettiin tsaarin valtakuntaan. Mutta oliko tämä todellakin sellaista huikaisevaa reiluutta, jolla Suomi ”nostettiin kansakunnaksi kansakuntien joukkoon”? Ajatus tuntuu hieman epäloogiselta, sillä se oma laki, jonka Suomi sai säilyttää voimassa, oli juuri Ruotsin laki, siis se sama sortoruoska, jolla kamala kunkku oli Tukholmasta päin meitä huitonut.

Suomalainen kansallismielinen historiamyytti esittää Venäjän mielellään myös suomen kielen asian ajajana syyttäen avoimesti tai peitellysti Ruotsia kansankielen vainoamisesta ja pakkoruotsinkielistämisestä. Tämäkin on epäoikeudenmukaista Ruotsia kohtaan. Ruotsin kuninkaat kääntyivät suomenkielisten alamaistensa puoleen suomeksi käännetyin käskykirjein, ja Ruotsin vallan viimeisellä vuosisadalla saatiin aikaan myös suomenkielinen versio Ruotsin valtakunnan laista umpisuomalaisten lautamiesten tarpeisiin. Siellä, missä oikeaa kielisortoa harjoitettiin, tällainen ei olisi tullut kysymykseenkään – esimerkiksi englantilaisvallan aikaisessa Irlannissa jo käräjien istuminen vainotulla vähemmistökielellä olisi ollut järjetön ajatus. Toki Ruotsissa siirryttiin Suomen menettämisen myötä hyvinkin kielteiseen politiikkaan omalle puolelle rajaa jääneen tornionjokisen suomalaisvähemmistön kieltä kohtaan, mutta tämä oli seurausta Suomen siirtymisestä Venäjän hallintaan – suomesta oli tullut vihollismaan kieli ja epälojaaliuden merkki, jollainen se varmasti ei olisi ollut, jos Suomi olisi 1800-luvulla pysynyt Ruotsin osana.

Kyseinen vihollismaa taas käytti suomen kieltä Suomen suuriruhtinaskunnan etäyttämiseen vanhasta emämaasta. Minun peruskouluaikaiset historian oppikirjani eivät olleet mitään Pirkkalan monisteita, vaan tunnetun kovan linjan oikeistolaisen Kai R. Lehtosen kynästä peräisin, mutta nekään eivät suorastaan kyseenalaistaneet naiivia näkemystä Venäjän keisarista poikkeuksellisen reiluna isäntänä nimenomaan kielipolitiikan osalta. Nykyään on sentään jo mahdollista myöntää, että tsaarin valtakunnan anteliaisuus kielikysymyksissä oli ennen kaikkea taktikointia. Sitä ei sentään ole vielä taidettu uskaltaa historioitsijapiireissäkään kysyä, missä määrin koko fennomaaninen liike ja suomenkielisyysnationalismi oli tsaarin propagandatehtaiden ja salaisten palvelujen luomus – ja missä määrin suomalaisuusliikkeen onnistuminen oli Suomen ja suomalaisten vapaudelle tappio irrottaessaan meidät Pohjoismaista ja kytkiessään kohtalomme Venäjään.

Siksi ei olekaan ollenkaan vaikeaa ymmärtää, että niin äärioikeistolaisten uusnationalistien kuin myöhäisturkkalaisen teatteriväen keskuudessa rehottaa nykyisin venäläismielisyys. Suomalaisessa kansallismielisessä perinteessä on oma venäläismyönteinen (tai Venäjälle kiitollinen) juonteensa, mikä vain pääsee unohtumaan, kun suomalaisten kamalaa ryssänvihaa ovat niin viestimet kuin ”vastuuntuntoiset” älykötkin rituaalisesti paheksuneet jo vuosikymmenten ajan, tietenkin teennäisestä katumuksesta rintoihin lyöden.

Kaipuu Kekkoseen ja sen yhteys maahanmuuttovastaisuuteen

Toki sekä äärioikeiston että taiteilijoiden Venäjä-ihastuksen takana on muutakin. Nykyinen äärioikeistomme edustaa pääosin uutta sukupolvea ja uutta mobilisaatiota. Sille ”vanhat hyvät ajat” ovat käytännössä Kekkosen aikoja, eivätkä voisi muita ollakaan, sillä Kekkonen valittiin presidentiksi ensimmäisen kerran kuusikymmentä vuotta sitten – Kekkosta edeltävästä ajasta käytännöllisesti katsoen kellään ei ole omia muistikuvia. Äärioikeiston kärjessä vaikuttavat ideologit voivat olla hyvinkin puhdasverisiä vanhan koulukunnan uusnatseja ja fasisteja, joille myös Kekkonen oli punikki ja vihollinen, mutta äärioikeiston sittemmät kärryillehyppääjät ja perässähiihtäjät – harhaanjohdettujen suuret laumat – muistavat Kekkosen ajan sillä tavalla kultareunaisena kuin idyllinen lapsuus aina muistetaan.

Minä kuulun juuri siihen sukupolveen, joka syntyi ja kasvoi ainakin murrosikään Kekkosen ajalla eikä kyseenalaistanut olevia oloja. Lisäksi isoisäni, joka oli Maalaisliiton kansanedustaja sotavuosina, kannatti ankarasta neuvostovastaisuudestaan huolimatta (tai ehkä jopa sen takia!) Kekkosen idänpolitiikkaa varsin lämpimästi, pragmaattisin asiaperustein toki. Suomessa esiintyi tuolloin kekkosmielistä isänmaallisuutta ja nationalismiakin. Sellainen asenne perustui ajatukseen, että suomettunut asemamme ilmensi itsenäisyyttä ja kansallista omapäisyyttä sekä suhteessa Neuvostoliittoon että Yhdysvaltoihin.

Kekkoslaisuuden muistumia ilmenee jopa yksiselitteisesti äärioikeistolaisten populistien puheessa: muuan perussuomalaisten yrittäjäsiiven edustajana profiloitunut poliitikko antoi eräässä kansanedustaja-aikaisessa blogipuheenvuorossaan ymmärtää pitävänsä entistä vahvempaa YK:ta varteenotettavana vaihtoehtona EU:lle. Kuten eräs tuttavani irvaili, tämä ei ollut kovin hyvin linjassa perussuomalaisen nationalismin kanssa, koska vahvassa ja jäsenmaihin päätösvaltaa käyttävässä YK:ssa Suomen asioihin olisi sotkeutumassa paljon enemmän ja paljon tummaihoisempia ulkomaalaisia kuin EU:ssa konsanaan. Mutta juuri vankkumaton luottamus YK:hon ja sen perusajatukseen kansakuntien yhteistyöelimenä oli yksi Kekkosen ajan aatteellisia tukipilareita, ja sieltä se päätyi myös perussuomalaisen yrittäjän kirjoitteluun.

Kekkosen ajan haikailu sopii yhteen nykyisen äärioikeistolaisuuden kanssa siksikin, että Suomen rajat olivat vanhoina YYA-aikoina aika lailla kiinni äärioikeiston vihaamilta humanitäärisiltä maahanmuuttajilta. Tähän oli tunnetusti ensisijaisena syynä loikkarien luovutussopimus Neuvostoliiton kanssa: neuvostopakolainen, joka jäi kiinni Suomessa, palautettiin kotimaansa salaisen palvelun armoille – Kekkosen sanamuodon mukaan turvapaikan antaminen heikäläisille olisi ollut ”armon myöntämistä Suomen selkänahasta”. Tämä oli kuitenkin länsisuhteiden kannalta noloa, jolloin päädyttiin hyvin suomalaiseen ”puolueettomuusratkaisuun”: humanitaarista maahanmuuttoa – tai maahanmuuttoa ylipäätään – ei lähtökohtaisesti otettu vastaan mistään. Chileläiset pakolaiset pääsivät maahan yksittäisen diplomaatin omavaltaisella päätöksellä; vietnamilaisten venepakolaisten vastaanottaminen 1970-luvun lopussa oli hyvän tahdon ele akuutin humanitaarisen kriisin aikana.

Nykynäkökulmasta hupaisaa on, että vietnamilaiset venepakolaiset herättivät epäluuloja lähinnä silloisessa laitavasemmistossa, koska he pakenivat kommunistista hallitusta. Vasemmistolaisissa sanomalehtipuheenvuoroissa vietnamilaisia luonnehdittiin ”oikeisto-opportunisteiksi”, mikä taisi olla käytännössä silloinen vastine nykyiselle ”elintasopakolaiselle”. Sitä vastoin monet oikeistolaiset tai sotilastaustaiset henkilöt auttoivat vietnamilaisia sopeutumaan suomalaiseen yhteiskuntaan tavalla, joka nykyään toisi asianomaiselle äärivasemmistolaisen hyysärin maineen.

Vietnamilaisilla oli aivan samanlaisia ongelmia Suomeen sopeutumisessa kuin nyttemmin muslimipakolaisilla: nuoret miehet saattoivat ajautua rikollisuuteen, ja tunnetaanpa Turusta 1990-luvulta vietnamilaissällien tekemä 12-vuotiaan tytön ryhmäraiskauskin – silloinen lehdistö tosin jätti mainitsematta raiskaajien kansallisuuden, vaan kutsui heitä ainoastaan maahanmuuttajiksi tai pakolaisiksi. Nykyään äärioikeistomme pitää vietnamilaisia tietenkin täysin kotoutuneena kansanryhmänä eikä miellä heitä seksuaaliseksi uhaksi. Vietnamilaisten naisten ajatellaan olevan sukupuolisesti tarjolla suomalaisille miehille, koska monien äärioikeistolaisten mielikuva itäaasialaisesta naisesta perustuu ilotalomatkailusta saaduille nautinnollisille kokemuksille. Itäaasialaiset miehet taas nähdään pieninä ja hintelinä olentoina, jotka eivät ”vie naisiamme”.

Kun maahanmuuttovastainen äärioikeisto kaipailee vanhojen hyvien aikojen lintukotoon, jolloin Suomeen ei saanut tulla paljon mistään ja vieraiden maiden kansalaisia karkotettiin hyvinkin vähäpätöisten, uhrittomien rikosten takia, se kaipaa siis Neuvostoliiton aikaan, jolloin tiukka maahanmuuttopolitiikka oli pitkälti myönnytys vahvalle itänaapurille. Toisin sanoen sille on luonnollista toivoa, että itänaapuri taas vahvistuisi kovapintaisen johtajansa ankarien otteiden ansiosta.

Ammattisotilaat ja suomettuminen – Wolf Halsti ja Yrjö Keinonen

Nykyään Natolla on ammattisotilaiden riveissä vankka kannattajakuntansa, mutta ei pidä ajatella, että tämä olisi mitenkään itsestään selvää. Itsenäinen puolustus isänmaallisena itseisarvona tuntuu elähdyttäneen esimerkiksi Wolf H. Halstia, yhtä Suomen tunnetuimmista ja tuotteliaimmista sotilastaustaisista kynämiehistä, jonka henkiseksi testamentiksi jälkimaailmalle jäänyt teos Euroopan kriisi 1987 ansaitsee huomiota siksikin, että 80-luvun tyypillisenä pasifistinuorukaisena jouduin jo tunnustamaan minulla olleen enemmän yhteistä Halstin kanssa kuin olin ennen kirjaan perehtymistä arvannutkaan.

Halsti ei tietenkään hyväksynyt siviilipalvelusta Suomessa, ja rauhanliikettä hän kutsui ”defaitistiseksi”, ts. tappiomielialaa lietsovaksi; mutta esimerkiksi silloisen Länsi-Saksan aseistakieltäytymismuodille hän näki asiallisia ja vakavasti otettavia syitä. Halstin näkemys oli, että asevelvollisen tuli kokea taistelevansa isänmaansa puolesta. Koska Suomi oli puolueeton maa, jonka armeija oli yksinomaan puolustuksellinen, suomalaisella asevelvollisella ei ollut asiallisia syitä kieltäytyä aseista. Sitä vastoin Nato-maiden sotilaiden moraalinen tilanne ei ollut ollenkaan näin selvä.

80-luvulla, Ronald Reaganin aikana, USA-vastainen rauhanliike ei vahvistunut ainoastaan neuvostoliittolaisesta propagandayllytyksestä – vaikka sillä olikin vaikutuksensa, huomattava osa rauhanliikkeestä otti avoimesti etäisyyttä Neuvostoliiton totalitarismista. (Muistan itse asiassa Rauhanpuolustajien aika ajoin harrastaneen uhriutuvaa itsesääli-itkua siitä, kuinka pahoja heitä kohtaan oltiin sadankomitealaisessa rauhanliikkeessä, joka ei tosiaankaan siihen aikaan ollut neuvostomielinen.) Olennainen tekijä oli se, että USA:n ei koettu enää puolustavan Länsi-Eurooppaa Neuvostoliiton uhalta, vaan istuvan eurooppalaisten housuilla ydinsodan tuleen.

Halsti näki esimerkiksi länsisaksalaisen pasifismin johtuvan juuri tästä: Saksalla tuntui Reaganin aikaisen USA:n suunnitelmissa olevan ainoastaan radioaktiiviseksi ei-kenenkään-maaksi pommitettavan puskurivaltion rooli. Tällaisia asenteita ilmaistiin silloin avoimesti ja röyhkeästi: esimerkiksi neutronipommin keksijä Samuel Cohen antoi ylimielisyyttä uhkuvia haastatteluja, joissa hän korosti, että seuraava sota joka tapauksessa käytäisiin Euroopassa, koska ”teillä eurooppalaisilla nyt vain on niin huono säkä”. Tämä tietysti antoi propaganda-aseita suoraan Neuvostoliiton käsiin, ja rauhanliikkeenkin voimistumisessa oli kyse pitkälti reaktiosta siihen, että Yhdysvallat näyttäytyi pelkästään omaa etuaan ajavana imperialistina, jolle länsieurooppalaisilla liittolaisillakin oli vain välinearvo. Tällaisessa tilanteessa Halstillakin riitti ymmärtämystä rauhanliikkeen defaitisteja kohtaan.

Halstin kirjassa Euroopan kriisi ratkeaa rauhanomaisesti, lähes utooppisella tavalla: itse asiassa kirjan loppusivujen tunnelma on häiritsevän pasifistitätimäinen, vallankin kun kirjoittaja kumminkin on sotiimme osallistunut ammattisotilas. Kirjoittajan kuvaama jännityksen laukeamisen jälkeisen uuden rauhan maailma oli toki nuoren tulevan sivarin näkökulmasta hiukan huvittava, koska Halstille se oli ennen kaikkea maailma, jossa nuori saksalainen meni mukisematta armeijaan kokien sen velvollisuutenaan konkreettista isänmaata kohtaan – hänhän ei enää palvellut vierasta sotilasliittoa.

Halstia vielä parempi esimerkki kekkoslaisen ulkopoliittisen oikeaoppisuuden valtavirtaistumisesta sotilaspiireissä on toki Yrjö Keinonen. Keinonen oli ilmeisesti hyvinkin pätevä ja osaava ammattisotilas, joka kuitenkin omista syistään joutui napit vastakkain monien kollegojen kanssa. Puolustusvoimain komentajana Keinonen osallistui Suomen modernisointiin samassa hengessä, jossa sitä toteutettiin koko yhteiskunnassa. Tämä tarkoitti, että hän suoritti useita myöhemminkin voimaan jääneitä uudistuksia, joiden luonne itsessään ei ollut mitenkään puoluepoliittinen, mutta profiloitui samanaikaisesti Neuvostoliiton ystävänä.

Keinosen kerrotaan esimerkiksi ottaneen vastaan kommunistipomo Aarne Saarisen ja neuvostosuurlähettiläs Nikolai Kovaljovin ja antaneen siinä yhteydessä niin kritiikitöntä suitsutusta itänaapurin yhteiskuntajärjestelmälle, että Saarinen – jonka näkemys Neuvostoliitosta tunnetusti oli melko realistinen ja kriittinen – huolestui asiasta. Tässä oli ilmeisesti kyse kenraalin kömpelöstä yrityksestä harjoittaa YYA-henkistä diplomatiaa, mutta nykynäkökulmasta Keinonen näyttäytyy toki tuon tapauksen perusteella varsin epäilyttävässä valossa.

Vastavalkean ammattiupseerit

Sekä Keinonen että Halsti ovat kuitenkin omalla tavallaan esimerkkejä siitä, että sotalaitoksemmekin piirissä neuvostosuuntaan kallistuneella puolueettomuuspolitiikalla on ollut merkittävää ja mahdollisesti hyvinkin aitoa kannatusta. Kekkoslaisuus on suomalaisuudessa syvemmällä kuin tahtoisimmekaan, ja siinä ei ole kyse (enää) vain neuvostopropagandan jälkivaikutuksista, vaan myös eräänlaisesta sisäistetystä herruudesta.

Siksi ei pidä ollenkaan yllättyä siitä, että esimerkiksi Vastavalkean kaltaisilla Venäjän asiaa ajavilla propagandasivustoilla esiintyy myös ammattiupseereja. He edustavat suuntausta, joka Kekkosen aikana oli ilmeisesti hyvinkin levinnyt puolustusvoimien upseeristossa. Lisäksi on syytä muistuttaa, että Venäjän uudella taantumuksellisella idealla on houkutuksensa heihinkin.

Suomessa ei aikoihin ole ollut varsinaisia isänmaallisia intellektuelleja, jotka olisivat pyrkineet muotoilemaan, mitä suomalainen isänmaallisuus ja maanpuolustushenki voisivat 2000-luvulla olla. Suomessa ei ole puoluerajojen yli laajaa arvovaltaa nauttivaa ajattelijaa sanomassa suoraan, että esimerkiksi homoseksuaalien oikeudet ovat osa sitä vapaata Suomea, jota pitää puolustaa, tarvittaessa asein. Isänmaallisuuden päivittämisestä nykyaikaan ei ole ollut laajaa keskustelua tältä pohjalta, eikä sitä tulekaan nyt kun (pitkälti Venäjän ohjailema) radikaali äärioikeisto on mustamaalaus- ja nettitörkeyskampanjoillaan karkottanut julkisuudesta kaikki omastaan poikkeavat tulkinnat isänmaallisuuden käsitteestä. Kun Venäjä nyt julistaa, että länsi on homoseksuaalisuuden sallimisessaan ja pasifismissaan heikko ja naismainen, myös tietty osa ammattiupseereista – toivottavasti lähinnä evp-upseereista – on valmis uskomaan tähän ja liittymään Venäjän propagandasivustojen taustavoimiin.

Monelle ”isänmaallisuus” tarkoittaa poikkeavien ryhmien oikeuksien vastustamista. Tämä toki on ymmärrettävääkin, sillä esimerkiksi homojen oikeuksia on ollut ajamassa sama vasemmisto, joka on myös kannattanut aseistakieltäytymistä ja vastustanut armeijaa sinänsä. Mutta isänmaallisuuden määritelmä on lähtenyt karkuteille, jos kaikkein korkeimpana isänmaallisuuden muotona pidetään liittoutumista Venäjän kanssa Suomen itsenäisyyttä, vapautta ja länsimaisuutta vastaan.

Tämä selittääkin, miksi Venäjän propagandatehtaiden palvelukseen on ilmoittautunut kovina oikeistolaisina profiloituneita vanhan polven upseereita. Omassa nuoruudessani yksi tärkeimpiä syitä aseistakieltäytymiseen oli käsitys, että armeija oli sama kuin nämä upseerit, jotka vaikuttivat monellakin tapaa yksilön oikeuksien vihollisilta. Nyt minä kannatan aseellista maanpuolustusta – samasta syystä kuin nuorena sällinä vastustin sitä; ja herrat upseerit taas haluavat antautua Venäjän ylivoimalle, jotta Venäjä veisi meiltä heidän vihaamansa yksilönvapaudet.

Tai kukaties he eivät suinkaan halua antautua Venäjälle. He vastustavat Natoa siksi, että Nato-jäsenyyden suojassa yksilönvapaudet ja liberaali demokratia on mahdollista säilyttää. Sitä vastoin he tietävät, että uskottava itsenäinen puolustus ilman Natoa merkitsee joka tapauksessa liberaalin demokratian tuhoa. Joko liu'utaan Venäjän vaikutuspiiriin – ja Venäjä pitää länsimaisen demokratian olemassaoloa sinänsä uhkana omalle diktatuurijärjestelmälleen, jolloin se ei tietenkään voi suvaita liberaalia demokraattista Suomea omassa huomassaan – tai sitten yritetään oikeasti luoda Suomelle uskottava itsenäinen puolustus, joka merkitsisi tosiasiassa maan militarisointia länsimaisen demokratian kanssa yhteensopimattomalla tavalla.

Taas yksi todiste siitä, että Venäjä ja maahanmuuttokriitikot ovat samaa porukkaa - Nya bevis på att Ryssland och de finska "invandskritikerna" står i maskopi med varandra

Vuonna 2007 eräät äärioikeistolaiset levittelivät netissä tekstiä "Vaivihkaa vainottu", joka oli muka sydämeni 2000-luvun alussa särkeneen abitytön muistelma - tietenkin siitä näkökulmasta kirjoitettu, että minä olin jotenkin vainonnut häntä. On päivänselvää, että kyseessä oli väärennös, koska se sijoitti tapahtumat väärälle vuosiluvulle, ja väärennöksen kirjoittajat ilmeisesti sotkivat keskenään kaksi tapausta, 90-luvun puolessavälissä sattuneen, josta kyllä olin kirjoitellut nettiin aika railakkaasti, ja tämän jälkimmäisen.

År 2007 var det vissa högerextremister som på webben spred länkar till en text med rubriken "Vaivihkaa vainottu", "Förstulet förföljd", som kantänka var en memoar skriven av den abiturientflicka som i början av det nya millenniet åsamkat mig en hjärtesorg. I hennes tappning lydde historien så, att jag på något sätt hade antastat henne. Det är klart som korvspad att det rörde sig om en förfalskning, ty enligt texten hade incidenten ägt rum ett år tidigare än i verkligheten, och det var tydligt att författarna till detta falsifikat förväxlade med varandra två tjejhistorier: en som skett mitt på nittiotalet och som jag skrivit en hel del på nätet om, och den här senare händelsen.

Se 90-luvun tapaus oli ollut aika rankka järkytys, koska siinä nuori nainen (silläkin kertaa abiturientti-ikäinen), joka oli ensin esittänyt minuun kovastikin ihastunutta ja samoista asioista kiinnostunutta, pani välittömästi välit poikki kun esitin seurustelua, vieläpä laskelmoidun solvaavalla tavalla (kehui panneensa suunnilleen tusinaa muuta miestä tuttavuutemme aikana ja julisti että olin halveksittava olento koska minua oli kiusattu koulussa - hän itse sanoi kiusanneensa ja olevansa siitä ylpeä), Jälkiviisauden valossa on tietysti selvää, että tyttö oli jollain tavalla häiriintynyt ja luonnevikainen.

Incidenten på nittiotalet hade upprört mig i grunden: då handlade det om en ung kvinna (i abiturientåldern också den gången), som till en början påstått sig vara mycket förtjust i mig och dessutom intresserad av liknande saker, men som genast sade upp vänskapen när jag föreslog henne att inleda ett förhållande, t o m på ett kalkylerat förolämpande sätt (hon förkunnade att hon legat med ett dussintal andra män under vår bekantskap, dessutom sade hon att jag bara förtjänade förakt eftersom jag utsatts för mobbning i skolan - däremot hade hon själv varit mobbare och stolt över det). I efterklokhetens ljus är det naturligvis uppenbart att den här damen led av någon sorts sinnesrubbning eller personlighetsstörning.

Mutta tämä 2000-luvun alun neito oli sellainen, että hieman samansuutaisen tapahtumasarjan jälkeen tein hänelle selväksi henkilökohtaisesti, mitä mieltä olin hänestä (hän oli mm. ottanut luvattomasti kuvia asuntoni sisällä), ja koetin sen jälkeen unohtaa koko jutun. Itse asiassa minulla oli sinä vuonna parikin muuta naisprojektia, jotka olivat sekä seksuaalisesti että emotionaalisesti minulle tärkeämpiä, mutta ne pikemminkin murenivat ja haipuivat ilmaan kuin loppuivat millään rytinällä.

Historien från början av 2000-talet var på många sätt en upprepning av den tidigare tjejkatastrofen, men den här gången klargjorde jag bara för henne i entydiga ordalag vad jag ansåg om henne (hon hade bl a tagit bilder inne i min våning mot min vilja), sen försökte jag glömma bort hela incidenten. I själva verket hade jag ett par tjejprojekt samma år som betydde mycket mer för mig både emotionellt och sexuellt, men dessa gick liksom bara upp i rök utan att lämna någonting varaktigt efter sig, de slutade inte med dunder och brak.

Tämä "Vaivihkaa vainottu" -kirjoitus pyrki toki esittämään asian niin, että minä olisin jälkeenpäin vainonnut tätä jälkimmäistä tyttöä. Näinhän ei ollut. Silloin kun eri nettipalstoilla keskustelin siitä tapauksesta, pidin huolen siitä että hän ei ollut tunnistettavissa - nimeltä en ainakaan maininnut häntä. Sitä vastoin hänen kavereinaan esiintyneet tyypit ottivat minuun jälkeen päin yhteyttä julistaen, että tyttö oli mm. saanut tietokoneneroutensa ansiosta työpaikan, jossa hän nettosi kolme tuhatta euroa kuussa ja että hän siis oli minua hirveän paljon menestyneempi.

Texten "Förstulet förföljd" framställde historien så att jag efteråt hade förföljt den senare flickan, men så var det inte. När jag på olika webbforum diskuterade historien såg jag till att hon inte kunde igenkännas - jag nämnde henne aldrig vid namn. Däremot kontaktades jag efteråt av någon som utgav sig som hennes vän och upplyste mig om att hon, datorgeni som hon var, hade fått ett jobb där hon tjänade tre tusen euro per månad och sålunda var mycket mera framgångsrik än jag.

Sanoisin että jos jotakuta sen "rakkausjutun" tiimoilta vainottiin, se osapuoli olin minä, olkoonkin että ne provosointiyritykset olivat liian laimeita vakavasti otettaviksi. Jos kyseinen ilmeisesti epävakaa ja epäluotettava neito sai asiansa niin hyvälle tolalle, että hän ansaitsi tuollaisia summia jo kaksikymppisenä, en näkisi tarinan loppua erityisen onnettomana hänen osaltaan.

Om någon fick stå ut med förföljelser p g a den "kärlekshistorien" var det jag, låt vara att de provokationer som då riktades mot mig var för lama för att tas på allvar. Om denna dam, uppenbarligen psykiskt instabil och opålitlig som hon var, kunde få sitt liv i så prydligt skick att hon uppnådde så hög lönenivå redan i tjugoårsåldern, anser jag att historien inte slutade särskilt olyckligt för henne.

No, tässä hiljattain muuan Venäjän trolli levitteli eräällä somealustalla, jolla osallistun keskusteluihin lähinnä halventamalla Venäjää ja venäläisiä, pakettia äärioikeiston minusta vuosien varrella keräämiä tai laatimia valheita ja puolitotuuksia, niiden joukossa mm. linkki "Vaivihkaa vainotun" nettiarkistoituun versioon. Koko "Vainottu" on jo aikapäiviä unohtunut, kun minutkin on sensuroitu suomenkielisestä mediasta jo kohta vuosikymmen sitten, mutta äärioikeistolla on minusta pakkomielle, jonka takia he vielä jaksavat jemmata mokomaa.

Nåja, helt nyligen var det ett uppenbart ryskt troll som på sociala medier - på en sajt där jag deltar i diskussionen främst för att uttrycka mig nedsättande om Ryssland och det ryska folket - spred en paket lögner och halvsanningar som den finska extremhögern under åren samlat om mig. Bland materialet återfanns en webblänk till en arkiverad version av dokumentet "Förstulet förföljd". Hela den historien har glömts bort för ett antal år sedan, inte minst därför att jag uteslutits från finskspråkiga medier för nästan ett årtionde sedan, men den finska extremhögern hyser fortfarande tvångsföreställningar om mig och orkar sålunda tillvarata och bevara dokumentet i all evighet.

Kun ilmiselvä Venäjän trolli, joka ei edes osaa suomea, kaivelee esiin minusta laaditun kompromaattipaketin levittääkseen sitä amerikkalaisella somefoorumilla - paketin, jota haalimassa ovat olleet suomalaiset äärioikeistolaiset - sanoisin, että se todistaa aika viimeisen päälle suomalaisen äärioikeiston, "maahanmuuttokriitikoiden", persujen ja mitä näitä nyt on, olevan Venäjän taskussa. Ellei homma sitten mennyt niin, että koko äärioikeisto on Venäjän salaisten palvelujen operaatio ja suoraan KGB:n (en voisi vähempää välittää siitä, millä kirjainyhdistelmällä ao. kokoelma ihmiskunnan peräsuolipaiseita itseään nykyään on kutsuvinaan) palveluksessa.

När ett uppenbart ryskt troll som inte ens behärskar finska gräver fram ett paket kompromat om mig och sprider det på en amerikansk social sajt - ett paket som sammansatts av finsktalande högerextremister - konstaterar jag bara att det ovedersägligt bevisar att den finska extremhögern, "invandringskritikerna", sannfinnarna et consortes står i maskopi med Ryssland. Eller kanhända är hela extremhögern en operation av ryska hemliga tjänster och avlönad av KGB, eller vad fan det är för en bokstavskombination detta mänsklighetens avskum förkortar sitt nuvarande namn med.

Sekä tämä "Vaivihkaa vainottu"-sepustuksen levittely että muu äärioikeiston painostus minua kohtaan alkoi kunnolla sellaisena ajankohtana, kun aloin tehdä selväksi mitä mieltä olin Putinista ja hänen Venäjästään - muistan juuri tuolloin mm. puolustaneeni Kari Häkämiestä, kun tämä oli sanonut, että Suomea uhkasi "Venäjä, Venäjä ja Venäjä". Minullahan oli sellainen käsitys, että äänekkäät äärioikeistolaisemme - kuten Olavi Mäenpää tai Seppo Lehto - olivat äärioikeistolaisia, koska heillä oli aitoa ja vilpitöntä huolta Venäjän uhasta, ja että heidänlaisensa olisivat palautettavissa yhteiskunnan valtavirtaan ottamalla tämä huoli todesta.

Historien om den "förstulet förföljda" flickan och övrig högerextrem påtryckning mot mig kom i gång precis när jag började skriva klarspråk om vad jag ansåg om Putin och hans Ryssland - jag vill minnas att jag då bl a tog i försvar Kari Häkämies när denne sagt att det som hotade Finland var "Ryssland, Ryssland och Ryssland". Jag hade ju den uppfattningen att sådana högljudda högerextremister som t ex Olavi Mäenpää och Seppo Lehto var högerextremister därför att de hyste genuin och uppriktig oro över det ryska hotet och att de kunde välkomnas till samhällets huvudfåra genom att ta deras oro på allvar.

Kaiken kokemani jälkeen voin vain todeta olleeni naiivi. Äärioikeiston vaikutin ei ole mikään aito huoli yhtään mistään, vaan sivistymättömän (tai puolisivistyneen) roskaväen karkea vallanhimo, joka perustellaan millä tekosyyllä tahansa, ja typerintä mitä voi tehdä on yrittää ymmärtää ja sääliä äärioikeistoa. "Aidon huolen" aiheet vaihtuvat lennossa päinvastaisiksi, minkä näkee erinomaisesti siitä, kuinka Jussi Halla-aho aikoinaan kautta rantain vihjaili että globalisaatiokriittinen nuoriso pitäisi tappaa*), mutta hänen palvojiensa lahko tänään pitää epämääräisesti määriteltyjä vihollisiaan nimenomaan "globalisteina".

Efter allt jag upplevt kan jag bara konstatera att jag varit naiv. Extremhögern motiveras inte av någon uppriktig oro, det hela handlar om ociviliserat (eller halvciviliserat) patrask som vill ha oinskränkt makt över alla andras liv och död. Denna makthunger rättfärdigas sen med vilket svepskäl som helst, och det dummaste man kan göra är i princip att försöka förstå och tycka synd om extremhögern. Skälen till dess "uppriktiga oro" kan när som helst vändas upp och ner. Detta ser vi också i hur Jussi Halla-aho på sin tid insinuerade att man borde döda de unga demonstranter som kritiserade globalisationen*) - men i dag kallar sekten av hans beundrare sin diffust definierade fiende för "globalister".

*) ”Mitä kala tekee? Ui. Miten kalan uiminen lopetetaan? Pannaan kala päiviltä. Mitä vasemmistohuligaani tekee? Heittää kiviä. Miten vasemmistohuligaanin kivenheitto lopetetaan?”

*) "Vad gör fisken? Fisken simmar. Hur sätter man stopp för fiskens simmande? Man tar fisken av daga. Vad gör vänsterhuliganen? Vänsterhuliganen kastar sten. Hur sätter man stopp för vänsterhuliganens stenkastande?"

Taas yksi maahanmuuttokriitikko tuomittu rikoksesta - En invandringskritiker till dömd för brott

Tällä kertaa rikoksesta on tuomittu Sinimustan liikkeen eduskuntavaaliehdokas, ja hänen rötöksensä on tapon yritys. Hän joutui tappeluun maahanmuuttajataustaisen miehen kanssa, ja molemmat herrat saivat tuomion, vastapuoli tosin vain pahoinpitelystä. Vaaliehdokas puukotti vastapuoltaan sisuksiin useita kertoja - maahanmuuttaja käytti vain paljaita käsiä. Siinä oli vielä jonkin verran arpomista oikeusasteiden välillä, oliko kyseessä hätävarjelun liioittelu vai tapon yritys. Rangaistus on jo suoritettu - ehdokas sanoo lusineensa kiven sisässä vuoden päivät.

Den här gången är det en av riksdagskandidaterna för Blåsvarta rörelsen som åkt fast för ett brott: hans förbrytelse var försök till dråp. Han hamnade i slagsmål med en man av invandrarbakgrund, och bägge gentlemännen dömdes till straff, motparten visserligen bara för misshandel. Valkandidaten knivhögg motparten i inälvorna flera gånger - invandraren litade bara på sina tomma händer. Alla rättsinstanserna var inte eniga om huruvida det handlade om excess vid nödvärn eller försök till dråp. Straffet är redan avtjänat - kandidaten säger sig ha suttit inne i ett år.

Oma huvittavuutensa on siinä, että tämä sankari julistaa oman rikoksensa todistavan maahanmuuton turmiollisuudesta. Tietysti tuo puolustus on jo aika vanha, mutta aina yhtä hauska: Katsokaa nyt kuinka maahanmuuttajat pakottavat minut tekemään rikoksia! Sinänsä kyseessä on aika tyypillinen suomalainen, ellei peräti perussuomalainen (heh) rötös, kuten varmaan Hannu Lauermakin myöntäisi.

Det är på sitt sätt roligt att denne hjälte nu förkunnar att hans eget brott bara bevisar att invandring är av ondo. Detta försvar är givetvis rätt gammalt, men alltid lika löjligt. Kolla nu hur invandrarna tvingar mig att begå brott! I och för sig var det ett typiskt finskt, kanske t o m sannfinskt (haha) brott, som även Hannu Lauerma, hela rikets kriminalpsykiater, säkert skulle konstatera.

Mitäs minä sanoin (ja heti seuraava jakso päälle) - Vad var det jag sa (en episod till)

 Perussuomalaiset ja rikokset ne yhteen soppii, sano. Tällä kertaa perussuomalainen rikosepäilty löytyy Vantaalta, missä muuan kaupunginvaltuutettu ja kaupunginhallituksen jäsen on joutumassa syytteeseen työntekijöidensä riistämisestä. Hänen alansa yrittäjänä on ravintola-ala: hänellä on etnistä ruokaa tarjoava ravintolaketju, mikä on hieman huvittavaa ottaen huomioon hänen puolueensa. Tämä poliitikko on kampanjassaan pyrkinyt luomaan mielikuvaa osaavasta talousmiehestä ja yrittäjästä, mutta tässä se osaamisen taso nähdään.

Sannf och förbrytelser passar fint ihop. Den här gången är det i Vanda en sannfinne misstänks för brott: en medlem av stadsfullmäktige och stadsstyrelsen håller på att hamna inför rätta för att ha exploaterat sina arbetare. Som företagare är han specialiserad på etnisk mat: han har en hel kedja etniska restauranger, vilket verkar något roande, när man tänker på vilket parti han representerar. Den här politikern har i sin kampanj försökt framstå som en ekonomiskt kompetent företagare, men här ser vi igen hur det förhåller sig med sannfinsk ekonomisk expertis.

Erityisen huvittavaksi tapauksen tekee se, että samantyyppistä rikollisuutta esiintyy jonkin verran maahanmuuttajayrittäjien keskuudessa. Jos en tietäisi, että tämä yrittäjä on kantasuomalainen, minäkin epäilisin häntä itseään maahanmuuttajataustaiseksi. Maahanmuuttajataustaisella ravintolayrittäjällä on kuitenkin eräs lieventävä asianhaara puolustuksenaan: monella hänenlaisellaan on tyypillisesti ymmärrettäviä vaikeuksia orientoitua "sääntö-Suomen" vaikeaan yrittäjyyslainsäädäntöön ja byrokratiaan, jolloin rikos voi olla luonteeltaan tuottamuksellinen, ei tahallinen. Kantakalpeanaama ei voi vedota tähän, vaan hänen tapauksessaan kyse on ihan oikeista rikoksista.

Incidenten blir särskilt roande därför, att liknande brottslighet i viss utsträckning faktiskt förekommer bland de företagare som själva är av invandrarbakgrund. Visste jag inte att den här företagaren är en representant för stambefolkningen, skulle jag misstänka att han vore invandrare själv. Vore han det, så kunde han åtminstone åberopa en mildrande omständighet: mången invandrare har svårt att orientera sig i Finlands svårförståeliga lagstiftning om företagande och i byråkratin, så det är ofta det sker brott som främst beror på oaktsamhet. Det purfinska blekansiktet förutsätts känna till lagstiftningen, så i hans fall rör det sig om ett riktigt brott.

Mitäs minä sanoin (viimeisin jakso sarjassa) - Vad var det jag sa (den senaste episoden i serien)

Lahdesta eduskuntaan yrittää erään pienen äärioikeistopuolueen listoilta nelikymppinen mies, joka on istunut pitkän kakun henkirikoksesta. Hän on syyllistynyt myös pahoinpitelyyn ja huumerikoksiin. Tappo tapahtui, kun lahtelaisemme heräsi ryypiskelyn jälkeen ja ryyppykaveri makasi alasti hänen päällään. Tämän mies ilmeisesti tulkitsi niin, että hän oli joko joutunut tai joutumassa homoseksuaalisen raiskauksen uhriksi, ja näissä hädissään hän sitten surmasi ryyppykaverin. Kyseessä oli siis aika lailla tyypillinen suomalainen henkirikos, eivätkä miehen muutkaan rikokset erityisen ihmeellisiä ole.

En fyrtioårig man som avtjänat ett långt fängelsestraff för ett dråp kandiderar nu till riksdagen från Lahtis. Han har också begått misshandel och knarkbrott. Dråpet ägde rum när mannen från Lahtis efter ett supkalas vaknade och märkte att dryckesbrodern låg naken på honom. Mannen tolkade detta så att han antingen råkat ut eller höll på att råka ut för homosexuell våldtäkt, och i den paniken tog han då supkamraten av daga. Det rörde sig sålunda om ett rätt typiskt finskt dråp, och mannens övriga förbrytelser gör inte heller något särskilt exceptionellt intryck.

Olen jo aika moneen otteeseen todennut, että niin persuissa kuin pienissäkin äärioikeistolaisissa puolueissa on pohjimmiltaan kyse ammattirikollisten noususta politiikkaan. Tämä lahtelainen henki- ja huumerikollinen ei ole mitenkään poikkeus ja sopii vallan hyvin porukan jatkoksi. Olen varoittanut tästä siitä asti kun vielä sain oikein rahaakin blogin pitämisestä, mutta tämä oli yksi niistä syistä, miksi persut ja muut äärioikeistolaiset savustivat minut ulos niistä hommista. Tämän sanominen ääneen oli yhtä kiellettyä kuin sen, että äärioikeistossa oli venäläismielisyyttä.

Jag har flera gånger om konstaterat att både sannfinnarna och de små högerextrema partierna när allt kommer omkring är ett försök av yrkesbrottslingar att komma in i politiken. Den här dråparen från Lahtis är inte något undantag - han är ett fint exempel på vad det är för gäng som sällar sig till dylika politiska partier. Jag varnade för det här när jag ännu fick skriva blogg mot betalning, men precis det här var ett av skälen varför sannfinnar och övriga högerextremister rökte ut mig från det jobbet. Att säga det här högt var precis lika förbjudet som att säga högt att det fanns rysslandvänlighet inom extremhögern.

Persujen takinkäännös Naton suhteen muuten on ollut täydellinen: eduskunnassa he äänestivät puolustusliittoon liittymisen puolesta, kun taas vasemmistoliitto hieman lipsui. Natoa vastustivat ne tavanomaiset epäillyt Yrttiaho ja Mustajärvi sekä Katja Hänninen, Veronika Honkasalo ja Anna Kontula, joilta olisi tullut voida odottaa parempaa. (Tosin ainakin Honkasalon uskon valinneen kantansa vilpittömästä solidaarisuudesta kurdeja kohtaan, joka oli omastakin mielestäni tasan ainoa syy suhtautua epäilevästi Natoon liittymiseen.) Sen lisäksi Nato-vastaiseen leiriin pystytti telttansa tämän rikollisenkin edustaman puolueen mies.

Sannfinnarnas kappvändning gentemot Nato har varit fullkomlig: på riksdagen röstade de för anslutning till försvarsalliansen, däremot var det en del vänsterledamöter som gick vilse: Nato ogillades av de vanliga misstänkta (Johannes Yrttiaho och Markus Mustajärvi) samt Katja Hänninen, Veronika Honkasalo och Anna Kontula, av vilka man borde ha kunnat förvänta någonting bättre (låt vara att åtminstone Honkasalo förefaller ha röstat nej därför att hon uppriktigt solidariserade sig med kurderna, vilket också enligt min mening var den enda orsaken att tvivla på Natomedlemskapet). Dessutom var det Lahtismannens partikamrat som tog ställning mot Nato.

Puolue on siis keskittynyt keräämään riveihinsä ne äärioikeistolaiset, jotka ovat avoimimin Venäjän kannattajia. Ja arvatkaapa huviksenne, kuka kuuluisa Venäjän ystävä on puolueen listoilla näissä vaaleissa. Tietenkin dosentti Johan Bäckman.

Partiet vill sålunda locka med sig de högerextremister som öppet gillar Ryssland. Och försök gissa namnet på den beryktade Rysslandvän som kandiderar i partiets led i det här valet. Det är givetvis Johan Bäckman.