Suomenkielisen median kootut synnit

On taas syytä luetella kaikki ne synnit, joihin suomenkieliset viestimet ovat syyllistyneet. Vuoteen 2007 asti kaikki äärioikeiston pyrkimykset valtavirtaistaa itsensä epäonnistuivat, koska media antoi vain heidän hirttää itsensä ääriaatteeseensa ja vaati heidät tilille siitä. Mutta noihin aikoihin homma alkoi mennä päin prinkkalaa. Koska äärioikeiston argumentaatio ei parantunut vähääkään edellisistä vuosista, sen noususta - joka alkoi Suomessa jo ennen mitään jenkkilän Trump-ilmiötä - voidaan syyttää ennen muuta suomenkielisiä porvariviestimiä (ei siksi, että vasemmistolaisetkaan olisivat leiviskäänsä kovin hyvin hoitaneet). 

Sitten kun suomalaisen fasismin Nürnbergiä aikanaan istutaan, kaikki maahanmuuttokriitikot, äärioikeistolaiset ja muu roskaväki vapautetaan syytteistä, koska kliinisesti vähämielisinä he eivät ole oikeustoimikelpoisia. Tuomiot langetetaan suomenkielisille toimittajille ja mediapomoille.

1) Kyvyttömyys tai haluttomuus erottaa toisistaan nykyistä äärioikeistoa ja perinteistä "isänmaallista oikeistoa". Vaikka vanha isänmaallinen ja maanpuolustushenkinen äärioikeisto ei ole täysin vailla yhteyksiä ja jatkuvuutta nykyisen äärioikeiston kanssa, näitä kahta oikeistoa erottaa toisistaan monikin merkittävä tekijä, alkaen nyt siitä, että uusi äärioikeisto hyväksyy johtajakseen aseistakieltäytyjän ja loppuen siihen, että sen keskuudessa on ollut ennen Venäjän Ukraina-invaasiota hyväksyttyä ja tavallista ihannoida Venäjää, jopa toivoa Venäjän hyökkäävän Suomeen.

Vaikutusvaltaisista suomenkielisistä toimittajista Ulla Appelsin, Ilta-Sanomien päätoimittaja, asettui vuosia sitten tukemaan äärioikeistoamme sanomalla, että "isänmaallisuus ei ole fasismia" tarkoituksenaan hävittää näkyvistä se oleellinen ero vanhan ja uuden äärioikeiston välillä, että uusi äärioikeisto ei kannata maanpuolustusta eikä ole luotettavasti Venäjää vastaan. Jo siinä vaiheessa Homma-foorumilla suunnilleen joka toinen kirjoittaja julisti Venäjän olevan poliittisesti tervejärkinen maa tai ihmetteli sitä, miksi "maahanmuuttokriitikoiden" pitäisi olla erityisen isänmaallisia.

2) Kyvyttömyys tematisoida sitä, että rasismi ja homoviha ei ole "isänmaallisuutta" (liittyy edelliseen). Liian pitkään on hyväksytty sellainen ajatus, että isänmaallisuus ja äärioikeistolaisuus ovat jotenkin sama asia. Suomen oloissa isänmaallisuus tarkoittaa ennen kaikkea Suomen suojelemista Venäjän uhalta. Kukaan muu kuin Venäjä ei tänne todellakaan ole ase kädessä hyökkäämässä.

Tilanteessa, jossa Venäjä yllyttää länsimaiden asukkaita homo- ja maahanmuuttajavihaan, sellainen viha ei todellakaan ole isänmaallisuutta. Se on maan ja kansan hajottamista täysin armottoman vihollisen edessä (ja jos joku vielä kyseenalaistaa Venäjän täydellisen armottomuuden, katsokoon venäläisten hyökkäyksen jälkeä Ukrainassa). 

Se paljon puhuttu talvisodan henki tarkoittaa juuri sitä, että kaikki - homoja ja maahanmuuttajia myöten - tekevät yhteistyötä ao. vihollista vastaan (ja meidän sotiimme osallistui venäjänkielisiäkin Suomen kansalaisia, mikä on syytä muistaa - esimerkiksi monipuolisesti venäjän kielen ja venäläisen kirjallisuuden tutkijana ansioitunut Igor Vahromejev, sittemmin Vahros). Persujen ja muun äärioikeiston harjoittama hajotustyö on nimenomaisesti tuhonnut Suomesta talvisodan hengen. Ja koska äärioikeistoa ohjailee Venäjä, se on ilmeisesti ollut tarkoituskin.

3) Kyvyttömyys ylipäätään analyyttisesti pohtia sitä, mitä "isänmaallisuus" tai "suomalaisuus" on tai mitä sen pitäisi tarkoittaa,  Suomalaisten intellektuellien suosituimpia kansanhuveja oli minun lapsuudestani jonnekin 90-luvulle asti pohtia suomalaisuuden, isänmaallisuuden ym. syvintä olemusta. Joku voisi sanoa tätäkin turhanaikaiseksi, mutta itse olen päätynyt siihen näkemykseen, että tämä on yksi oleellisimpia henkisen maanpuolustuksen muotoja.

Minun lapsuudessani tätä kirjallisuuden tai lehtikirjoittelun lajityyppiä harrasti esimerkiksi Kyösti Skyttä. ja myös Matti Kurjensaarta paneuduin innokkaana lukemaan nuorukaisena tai teininä. Kumpikaan herroista ei ollut millään tavalla vasemmistolainen, paitsi ehkä sen perussuomalaisen politiikkakäsityksen mukaan, jossa jopa Matti Apunen (tunnustautuneesti "klassinen liberaali", eli siis Björn Wahlroosin ja Ayn Randin aatetoveri) on "kommunisti", koska puolustaa Yleä persujen vihalta.

Mutta nykyään tulkintaetuoikeus on annettu taistelutta persuille ja äärioikeistolle. Kuten äärioikeiston soluttanut Suomen Sisu -järjestö sanoi eräässäkin mainoslauseessaan: "ME määrittelemme suomalaisuuden".  Paitsi että he eivät määrittele suomalaisuutta muuten kuin vaientamalla minun kaltaiseni, jotka tietävätkin jotain isänmaan kulttuurista ja historiasta. Kun joku meistä sanoo suomalaisuudesta jotain sellaista, joka ei sovi heidän ahtaaseen käsitykseensä siitä (koska eiväthän he ole lukeneet edes Topeliusta), alkavat joukkomittaiset nettimölinät "suomalaisuuden häpäisystä".

Äärioikeistolaisten omat kulttuuriharrastukset ovat tunnetusti lähinnä sitä, että rämpytetään moottorikitaraa tuhannen huumepäissään (katsokaa se Juho Eerolan bändivideo ellette usko). Kulttuuri-isänmaallinen retoriikka on lähinnä päälleliimattua. Silloin kun jotain konkreettista ehdotetaan, kyse on jo toteutuneesta asiasta. Kun vaaditaan televisioon vaikka vanhoja suomalaisia elokuvia, viis veisataan siitä että niitä riittää sekä lineaarisessa televisiossa että Ylen nettisivuilla. Ja mitä sitten poliittisiin aatteisiin tulee, ne ovat USA:n oikeiston puheenaiheiden (jotka tietysti ovat suoraan Putinin propagandistien syöttämiä) kopiointia täysin suomalaisiin oloihin lokalisoimattomina, vieläpä avainsanoja myöten. (Olisihan toki ihan ylivoimaista keksiä suomenkielistä vastinetta esimerkiksi wokelle tai canceloinnille.) 

Tällainen kaappaus ei olisi onnistunut, jos suomenkielisellä medialla olisi ollut arvovaltaisia kyöstiskyttiä, paavohaavikoita ja mattikurjensaaria pyörittämässä asiantuntevaa keskustelua suomalaisuudesta (ja toistan jälleen kerran, että sellainen keskustelu on tärkeämpi osa henkistä maanpuolustusta kuin yleensä tiedostetaankaan). 

Tämän taustalla olisin ihan oikeasti näkevinäni esimerkiksi kasaripasifismin kaikuja. Kasaripasifismiin kuului aika oleellisesti se, että "suomalaisuus" tai "isänmaallisuus" jätettiin huomiotta epäoleellisina asioina kansainvälistyvässä maailmassa. Näin koko keskustelunaihe jäi äärioikeistolle.

Isänmaallinen oikeisto on huomannut ihan oikean ongelman sanoessaan, että maailmanparantajavasemmisto on tehnyt isänmaallisuudesta kirosanan. Mutta tämä on taas esimerkki siitä, että ääriryhmä etsii yhteiskunnasta jonkin selvän epäkohdan ja käyttää sitä hyväkseen omien satujensa ja salaliittoteorioittensa edistämiseen. Lisäksi ne jotka yrittävät ratkaista ongelman äärioikeiston ulkopuolella ja siitä riippumatta joutuvat loanheittokampanjan kohteiksi.

4) Kyvyttömyys puhua äärioikeiston vaatimusten sisäisestä ristiriitaisuudesta. Maahanmuuttoasiassa äärioikeiston ohjelmapapereissa saatetaan vaatia samanaikaisesti maahanmuuttajien kovakätistä sulauttamista yhteiskuntaan ja maahanmuuttajien eristämistä omille asutealueilleen, joissa he saavat kulkea niin rätti päässä kuin haluavat ja silpoa pikkutyttöjen pissavehkeitä niin paljon kuin haluavat. Jopa sama henkilö saattaa eri keskusteluissa esittää molemmat vaatimukset.

Poliittinen puolue, jonka pääasiallinen sanoma on maahanmuuttopolitiikan virheellisyys, on velvollinen kertomaan, mikä siinä tarkkaan ottaen on vialla ja miten se pitäisi korjata. Jos se pystyy samassa asiakirjassa esittämään täysin vastakkaisia korjauskeinoja, median velvollisuus on heittää sekä asiakirja että koko puolue roskiin. Kun vastaus kysymykseen "missä on pihvi?" on "sitä ei ole", asian pitäisi olla sillä selvä.

Kerran toisensa jälkeen on ilmennyt, että äärioikeiston ehdotukset maahanmuuttopolitiikaksi ovat olleet itse asiassa lepsumpia kuin Suomen jo siinä vaiheessa voimassa ollut maahanmuuttopolitiikka. Lisäksi ne toimenpiteet, jotka äärioikeisto on onnistunut saamaan voimaan, ovat vain pahentaneet ongelmia. 

Kun äärioikeiston vaatimuksesta poistettiin laista toissijainen humanitaarinen suojelu niille, joiden turvapaikkahakemus on hylätty mutta joita ei voida eri syistä palauttaa kotimaahansa (siksi että se ei ota vastaan, tai koska se on niin sekaisin ettei siellä ole edes toimivaa lentokenttää), luotiin Suomeen juuri sellainen yhteiskunnasta syrjäytyneiden paperittomien maahanmuuttajien joukko, jollaiset olivat aiheuttaneet vuosikymmenet päänvaivaa Keski-Euroopan suurille maahanmuuttomaille. 

Ennen persujen nousua humanitaarinen suojelu nähtiin viestimissäkin laajalti suomalaisen pragmatismin suurena menestystarinana. Mutta kun persut hyökkäsivät sitä vastaan siksi, että "humanitaarinen" ja "suojelu" olivat sanoina heille niin vastenmielisiä, kukaan mediassa ei enää muistanut, mitksi se järjestelmä oli ylipäätään perustettu. Suomalaisen käytännöllisyyden riemuvoitolla ei enää ollut puolustajaansa.

Suomenkielisen lehdistön toimittajien ammattitaidottomuus näkyi ja näkyy juuri siinä, että kun örseltävien maahanmuuttokriitikoiden netissä rälläävät laumat heittelevät järjettömiä ja perusteettomia syytöksiä "neekerien maahantuonnista", toimittajat eivät kykene torjumaan niitä tosiasioilla - koska toimittajille on tärkeämpää olla suuria tähtijournalisteja kuin tietää mitään mistään.

5) Kyvyttömyys ottaa puheeksi äärioikeiston tekopyhyyttä. Äärioikeisto julistaa aina vastustavansa rikollisuutta, varsinkin seksuaali- ja huumerikollisuutta. Äärioikeiston riveistä on kuitenkin vuosien varrella paljastunut niin raiskaajia, parittajia kuin huumekauppiaitakin. Äärioikeiston valtias ja mestari Jussi Halla-aho on marissut muslimien moniavioisuudesta, vaikka hänellä on vuosikausia ollut jalkavaimo, jonka kanssa hän on saanut lehtolapsenkin.

Normaaleissa oloissa näille Halla-ahon panomieselkeille olisivat nauraneet naurismaan aidatkin. Tony Halmeen kuningastie katkesi juuri siihen, että hän oli huume- ja väkivaltarikollinen, joka syytteli vihreitä huumeiden ihannoinnista ja rikollisten hyysäämisestä. Siihen aikaan uskallettiin vielä sanoa rikollisia rikollisiksi ja puuttua tekopyhyyteen.

En edes vaivaudu syvemmälti kirjoittamaan siitä, että Sebastian Tynkkynen, persujen nuorisopomo, on maahantuonut itselleen mustaihoisen puppelipojan Afrikasta, totean vain, että sille olisi aihetta nauraa paljon enemmän kuin toimittajat uskaltavat.

6) Kyvyttömyys suojella omia työntekijöitä persujen ja äärioikeistolaisten nettihäiriköintikampanjoilta. Silloin kun minä jouduin jatkuvan loanheiton ja häiriköinnin kohteeksi, mediatyönantaja levitteli käsiään, ellei peräti olisi syyllistänyt minua siitä, että kommenttilaatikossa mesosi äärioikeisto. Päätoimittaja (tai "tuottaja") sivustolla, jolla kirjoitin, toivoi etten "ärsyttäisi niitä". Kuitenkin tätä rapaa tuli sellaisenkin kirjoituksen kommenttilaatikkoon, jossa käsittelin silloin telkkarissa uusintakierrokselle tullutta vanhaa Neil Hardwickin hupisarjaa "Tankki täyteen". Tai sellaiseen, jossa kirjoitin tuolloin tuoreesta fantasiaelokuvasta "Kultainen kompassi".

Olin tunnetusti kirjoittanut provosoivasti mm. demareista ja feministeistä. Tällöin työnjohto oli solidaarisesti pitänyt puoltani. Mutta äärioikeiston painostusta vastaan apua ei ollut saatavilla. Oli vaikea välttää vaikutelmaa, että työnjohto piti äärioikeiston puolta. Minkäänlaista solidaarisuutta muulta mediaväeltä oli turha odottaakaan. Nyt kun yhä useammat oikeat journalistit ovat joutuneet samanlaisen vainon kohteiksi, heidän kannattaisi tulla nöyrinä lakki kourassa pyytämään minulta anteeksi.

7) Ns. kahden ääripään teoria, "tolkun ihmisen" diskurssi. Monet toimittajat, joiden tulisi tietää paremmin, ymmärtelevät asisttomasti äärioikeistoa esittämällä heidän nousunsa ymmärrettävänä reaktiona johonkin "vastakkasieen ääripäähän". Tosiasia on kuitenkin, että Suomeen ei äärioikeiston nousun aikoihin suuntautunut minkäänlaista rajoittamatonta tai kontrolloimatonta maahanmuuttoa (ja silloin kun mitään etäisestikään sen näköistä ilmeni, hallituksessa istuivat juuri persut). Kukaan ei vaadi rajojen täydellistä avaamista, se mitä vaaditaan on oikeusvaltioperustainen ja asiallinen maahanmuuttopolitiikka.

Persujen taktiikkana on ollut syyttää jopa täysin politiikkaan osallistumattomia sivullisia rajojen avaamisesta ja maahanmuuttajien kutsumisesta Suomeen. "Jos et kannata persuja, edustat toista ääripäätä." Tyypillinen "tolkun ihmiseksi" heittäytyvä toimittaja (esimerkiksi Petri Korhonen) ottaa sitten (jopa karkeasti solvaamalla) etäisyyttä "vastakkaisesta ääripäästä", johon todellisuudessa kuuluu ihan tavallisia, persujen maalittamia ihmisiä. Näin sitä Overtonin ikkunaa sitten siirretään kukonaskelen verran lähemmäksi äärioikeistoa.