Die finnischsprachigen Medien unterstützen die extreme Rechte

Es erweckt allgemeine Bestürzung, dass Finnland jetzt eine rechtsextreme Regierung hat. Dass nach dem völligen Fiasko der Regierung Sipilä (Agraren, Konservative und Rechtsextremisten) und dem Wiederaufleben der Sozialdemokratie unter Marin noch eine rechtsextreme Regierung in Finnland an die Macht kommen konnte, scheint die ganze Welt überrumpelt zu haben. Uns Finnen aber überrascht dieser rechtsextreme Staatsstreich keinesfalls. 

Die entscheidende Rolle spielen hier die finnischen Medien. Die früheren Wahlerfolge der rechtsextremen Wahren Finnen beruhten vor allem darauf, dass die sogenannten Alternativen Medien - vor allem die offen russlandfreundliche Internet-Zeitung "MV-Lehti" - eben am Vortag der Wahlen verschärft ausländerfeindliche Propaganda trieben. Die "MV-Lehti" hat seit dem Krebstod ihres Gründers, ersten Chefredakteurs und Verlegers Ilja Janitskin einen Rückgang erlebt: heute wird die Site der "Uusi MV-Lehti" ("Neue MV-Lehti") von Janus Putkonen produziert, der inzwischen in eine der in der Ost-Ukraine entstandenen russischen Pseudorepubliken übergesiedelt ist. Die "Uusi MV-lehti" hat sich somit völlig diskreditiert und steht jetzt als erbärmliches putinistisches Propagandaorgan da, dem nur völlig marginalisierte Grüppchen von rechtsextremen Strassenaktivisten noch Vertrauen schenken.

Dagegen aber haben die sogenannten Mainstream-Medien in Finnland die Rolle der MV-Lehti übernommen. Die Regierung Marin hat die kommerziellen, "apolitischen" Medien Finnlands dazu gebracht, völlig irrationalen Frauenhass zu verbreiten. Im Sommer des vergangenen Jahres wurde zum Beispiel das fadenscheinige Gerücht von Marins "Kokainpartys" von kommerziellen Medien enorm aufgeblasen. Der Leiter der Nachrichtenredaktion der Fernsehstation MTV, Ilkka Ahtiainen, erklärte in den Social Media, dass er "allmählich begonnen habe zu argwöhnen, dass die [mit dem Covid-Lockout zusammenhängenden] Beweglichkeitsbegrenzungen nur eine Finte seien, mit der die Regierung die Aufmerksamkeit von etwas anderem ablenken wolle" (Alan pikku hiljaa epäillä, että liikkumisrajoitussuunnitelmat ovat syötti, jolla maan hallitus haluaa ohjata huomion pois jostain muusta), und er wandte sich an seine Follower mit der Bitte, ihm eventuelle alternative Erklärungen (sprich: Verschwörungstheorien) vorzuschlagen.

An sich war es zu erwarten, dass eben Ahtiainen sich so benimmt. In einem Gespräch mit der Zeitschrift Journalisti hat er zugegeben, dass er den Führer der Online-Gemeinde der finnischen Rassisten, Jussi Halla-aho, als den interessantesten Politiker Finnlands sieht. Die Äusserungen Halla-ahos sind die gewöhnlichen rechtsextremen Klischees - das Originellste an ihm ist, dass er vielleicht als Erster in Finnland gewagt hat, den Mythos von den Juden als Besitzern Hollywoods im Mainstream zu kolportieren. (O-Ton: Saksalaisia on kiva syytellä, koska cosi fan tutti. Armenialaiset eivät kiinnosta ketään, koska armenialaiset eivät omista Hollywoodia ja Yhdysvaltain mediaa. "Es macht Spass, Deutsche zu beschuldigen [wegen des Holocausts], weil cosi fan tutti [alle es tun]. Die Armenier [d.h. der Völkermord an den Armeniern durch die Türkei im Jahre 1915] interessieren niemanden, weil die Armenier nicht Hollywood und die amerikanischen Medien besitzen.") Und das Interessanteste an Halla-aho ist, dass er es geschafft hat, solche rechtsextremen Klischees im finnischen Mainstream akzeptabel zu machen.

Dass Halla-aho dem Rassismus und Rechtsextremismus Genehmigung hat gewinnen können, liegt natürlich auch daran, dass er promovierter Doktor einer humanistischen "brotlosen Kunst" ist - er hat eine Grammatik der kirchenslavischen Sprache verfasst. In unseren Medien war es lange die etablierte Strategie, Rassismus als Unzivilisiertheit der Ungebildeten abzutun, und dieser Appell an den Bildungssnobismus hat nicht mehr funktioniert, als Halla-aho in der Öffentlichkeit aufgetaucht ist. Dass auch Joseph Goebbels ein humanistischer Doktor war, wussten unsere Medienmenschen offensichtlich nicht. 

Halla-aho an sich ist nicht interessant. Das Interessante sind die Medien, die zum Beispiel die Kollaboration rechtsextremer Aktivisten mit Russland grösstenteils verschwiegen haben. Halla-aho, der seinerzeit in der finnischen Botschaft in Kyiw gearbeitet und dabei die ukrainische Sprache erlernt hat, versucht jetzt, als Freund der Ukraine zu posieren. Im Jahre 2009 aber ist er auf dem russischen Propagandakanal RT (damals hiess er wohl noch Russia Today) aufgetreten, wobei er prophezeite, dass die "Immigranten-Ghettos" von Finnland bald in Flammen aufgehen würden. Ob es in Finnland überhaupt Immigranten-Ghettos gibt, ist fraglich; ausserdem sind die grössten eingewanderten Nationalitäten hierzulande die Russen und die Esten, nicht etwa irgendwelche Afrikaner oder Muslims. Sein Auftritt auf dem russischen Propagandakanal aber wurde in finnischen Medien weder kommentiert noch erwähnt.

Halla-aho hat keine Mühen unterlassen, um Muslims zu diffamieren. Und wie alle rechtsextremen Aktivisten, ist auch er völlig scheinheilig. So hat er mal die Polygamie der Muslims zur Diskussion gebracht und die Meinung geäussert, die vielen geschiedenen muslimischen Frauen mit ihren Kinderscharen könnten die finnische Sozialfürsorge überfordern. Es hat sich aber inzwischen herausgestellt, dass Halla-aho mit einem weiblichen Mitglied der Jugendorganisation der finnischen Mainstream-Konservativen ein aussereheliches Kind hatte. Es wäre durchaus legitim gewesen, Halla-aho in den Feuilletons der Presse dafür wenigstens ein bissel lächerlich zu machen. Kein einziger Feuilletonist aber wagte, etwa den selbstverständlichesten Witz über Halla-aho als Erlebnisexperten der Polygamie zu reissen. Haben die Journalisten und Feuilletonisten etwa Angst vor ihm?

Das glaube ich nicht. Dagegen haben sie Angst vor den Managern und Eigentümern der grossen Mediefirmen, für die sie arbeiten und bei denen sie Arbeit suchen müssen, wenn sie ihre heutige Beschäftigung verlieren. Ich selbst bin ja seit zehn Jahren aus finnischsprachigen Medien ausgeschlossen: ich wurde wegen meiner damaligen antifeministischen Provokationen als zuverlässiger Rechter rekrutiert, was eigentlich nie stimmte - als ich mich dann von dem Rassismus distanzierte, der in den damaligen "Prä-Incel"-Kreisen in Finnland (damals nennten sie sich selbstironisch alemman tason miehet, ungefähr "Männer der niedrigen Ebene") zu keimen begann, wurde ich von diesen Männern, die davor mich als ihren Guru betrachtet hatten, plötzlich zum Erzfeind erklärt. Während die Produzentin der Site durchaus willens war, mich gegen die Proteste etwa der Feministen und Linken zu verteidigen, verschwand jeder Arbeitsschutz, als es die Online-Armee der "Alt Right" war, die mich aufs Korn nahm. Und das Schlussergebnis war, dass ich nicht nur meinen damaligen Job als Blog-Plauderer verlor, sondern auch in den ganzen finnischen Medien unzitierbar, uninterviewbar und unerwähnbar wurde. Vor zehn Jahren schon.

Man könnte sich vorstellen, dass jemand, der sieben Sprachen beherrscht und einige dazu gut genug versteht, um Nachrichten in einigen anderen auswerten zu können (spricht man fliessend Polnisch und liest man ausserdem gut Russisch, hat man wenig Probleme mit ukrainischen Online-Zeitungen), in diesen Zeiten schnell neue Beschäftigung in Medien hätte finden können. Aber das ist ein typischer Fall von denkste. Das Wichtigste ist, dass man der extremen Rechten nicht auf die Nerven geht.

Aber vergessen wir meinen Fall, über den ich sowieso anderswo geschrieben habe. Ich will auf etwas viel Interessanteres zu sprechen kommen, nämlich auf eine gewisse Äusserung von Olli Herrala, einem Journalisten und Blogger bei der Zeitung Kauppalehti, der führenden Geschäftszeitung Finnlands. Herrala (der Familienname ist in der Tat etymologisch verwandt mit dem deutschen Wort Herr) hat sich in einem Blogeintrag darüber erzürnt, dass man in Finnland soviel von der extremen Rechten redet. Früher quatschte man über den Antisowjetismus, heute ist es die extreme Rechte, meinte er.

Kurz nach dieser Äusserung von Herrala hat die finnische Entsprechung des deutschen Verfassungsschutzes, die Suojelupoliisi oder Beschützungspolizei, in ihrem neuen Bericht darauf aufmerksam gemacht, dass die extreme Rechte in Finnland schon eine ebenso ernsthafte Bedrohung darstellt wie die Islamisten. In Finnland hat es rechtsextreme Gräueltaten schon vor der ersten islamistischen Terroraktion gegeben, was wahrscheinlich daran liegt, dass die Suojelupoliisi geschickt genug gehandelt hat, um islamistischem Terror in Finnland weitgehend vorzubeugen. 

Die Suojelupoliisi hat sich lange eingebläut, dass die finnische extrteme Rechte wäre zu zerstritten, um besonders gemeingefährlich zu sein. Ausserdem haben diese unsere Beschützer uns weisgemacht, dass die anderswo schon verbreitete Russophilie der äussersten Rechten, der Proputinismus, in Finnland keine Wurzeln schlagen könnte, weil unsere Tradition des Rechtsextremismus so antirussisch wäre. Das hat sich inzwischen verändert, was heute auch die Suojelupoliisi zuzugeben bereit ist.

Es ist folglich mein Eindruck, dass die Suojelupoliisi sich im allgemeinen gut auskennt. Dagegen aber sind unsere mainstream-rechten Medien nicht bereit, unsere Sicherheitspolizei zu unterstützen oder anzuerkennen, dass sie Bescheid weiss und dass wir ihr zuhören sollten. Nein. Die Rechtsextremisten selbst antworteten schon immer, sie wären nicht rechtsextrem, und wer es ihnen unterstellte, wäre ein böswilliger Kommunist, oder dass über die extreme Rechte zuviel geredet wurde usw. Jetzt haben sich ähnliche Verdrängungsmechanismen offensichtlich auch unter finnischen Mainstreamjournalisten breitgemacht.

Wie mir die Wahren Finnen meine finnischsprachige Medienkarriere versauten

 Vor beinahe sechs Jahren [Update: jetzt sind es zehn] habe ich meinen Zweitjob als Online-Feuilletonist verloren, und seitdem habe ich keinen einzigen Artikel in finnischen Medien veröffentlichen können. Inzwischen haben mich wohl auch die meisten finnischen Medienkonsumenten vergessen. Jetzt will ich schildern, wie die Partei der Wahren Finnen (eigentlich heisst es "Basisfinnen" auf Finnisch, und jetzt wollen sie in allen anderen Sprachen als Finnisch und Schwedisch nur die Partei der "Finnen" heissen, aber das werde ich ihnen nicht gönnen) mir meine Medienkarriere versaut haben, aber hierbei ist es wichtig zu erinnern, dass ich es schon hätte dulden können, hätte nicht die Medienplattform, für die ich arbeitete, mir den Arbeitsschutz praktisch weggenommen, als es die Anhänger dieser Partei waren, die mich verfolgten.

Im Frühjahr 2006 nahm eine mittelgrosse Medienfirma Kontakt mit mir auf. Die Firma hatte ein Webportal von einiger Mediensichtbarkeit neulich erworben und suchte nach neuen Feuilletonisten und Blogautoren (ein paar Jahre später wurde die Firma von einem grösseren Medienkonzern übernommen). Damals hatte ich einige Aufmerksamkeit und sogar Ärger erweckt, indem ich antifeministische Provokationen im vorliegenden Blog veröffentlicht hatte.

Die antifeministischen Provokationen waren eine Spätfolge zweier äusserst traumatisierenden Liebesgeschichten (die erste Mitte der Neunzigerjahre, die zweite ein paar Jahre nach der Jahrtausendwende erlebt, und in beiden Fällen hatte ich eine Bewunderin gewonnen, die mich zunächst mit Fanmail überschüttet hatte, um sich dann plötzlich gegen mich zu wenden und mich zu hassen). Ich wurde sogar von einer Papierzeitung als "der Sprachwissenschaftler mit dem Streithammelblog" interviewt.

Ich war damals eher bitter darüber, dass mein Sprachaktivismus - mein Status als der Finne, der die irische Sprache zu fördern suchte - in Finnland überhaupt keine Aufmerksamkeit erregt hatte, obwohl ich in irischen Medien durchaus sichtbar geworden war. (Es muss zwar zugegeben werden, dass der Finnische Rundfunk interessiert wurde, als ich im Frühjahr 2004 auf einer Demonstration in Dublin mit einer Rede auf Irisch aufgetreten bin, aber obwohl ich willens war, mich im Rundfunk interviewen zu lassen, führte der Kontakt zu nichts Konkretem.) Als ich aber als der grösste Weiberhasser der Republik bekannt wurde, konnte ich gleich anfangen, Feuilletons gegen Bezahlung zu schreiben.

Aber warum nicht. Wenn mir ein Arbeitsplatz geboten wurde, war ich natürlich bereit, ihn zu akzeptieren. Ende der Neunzigerjahre konnte ich keine Stipendien mehr kriegen, weshalb ich dann angefangen hatte, als Übersetzer zu jobben. Ich bildete mir ein, dass ich so meine Doktorarbeit finanzieren könnte, die unter allen Umständen ins Stocken geraten war; ähnliche Gedanken hegte ich, als ich begann, meine Online-Feuilletons zu schreiben. Eigentlich verlor ich da die letzte Chance, eine richtige akademische Karriere zu haben, weil ich nicht nur eine tägliche Arbeit hatte, sondern auch alle Abende Meinungsjournalismus betreiben musste.

Ich muss aber sagen, dass es mich eigentlich nicht besonders grämt, denn ich hatte das Interesse an meinem Forschungsgegenstand weitgehend verloren (es ist nur in den letzten paar Jahren wieder entflammt) und mich eher auf das Studium und die Wiederbelebung der irischen Sprache konzentriert, was in Finnland kaum in akademische Grade umzusetzen ist. Dagegen war es mir lästig, dass ich mich nicht meinem damaligen Job als Sprachforscher bei einem privaten Unternehmen völlig widmen konnte, denn hätte ich mich auch abends mit den Sachen beschäftigt, die zu dieser Arbeit gehörten, würde ich jetzt zwei oder drei Sprachen sprechen, deren Lernbarkeit mir früher nicht einmal eingefallen war.

Ab und zu schrieb ich auch feminismuskritische Einträge, aber, altmodisch kulturpatriotisch erzogen wie ich bin, hatte ich viel mehr z.B. über unsere klassische Literatur zu sagen, wie etwa den Nationaldichter Johan Ludvig Runeberg oder den Prosaiker Zacharias Topelius. Wenn diese Namen im täglichen Journalismus erwähnt wurden, habe auch ich mich über sie geäussert. Schliesslich wurde ich rekrutiert, um Kommentar zu Aktuellem zu schreiben.

Im selben Jahr, als ich Feuilletons zu schreiben begann, ist meine Mutter gestorben. Sie war immer Anhängerin der altbewährten konservativen Partei Finnlands, und ich fühlte mich verpflichtet oder veranlasst, etwas von ihr und von ihrer Welt für die Zukunft zu bewahren, was mich dann dazu bewog, die von ihr vertretene traditionelle finnische Vaterlandsliebe aus einer verständnisvollen, analytischen Perspektive zu betrachten. Auch ich misstraute Russland, und was die Sowjetunion betrifft, habe ich versucht, die Leser über das zu unterrichten, was wir von sowjetischen Gefangenenlagern wissen, z. B. was frühere sowjetische Gulag-Sträflinge in ihren Erinnerungen berichtet haben.

Zuweilen habe ich auch notwendig gefunden, meine Meinung zu ändern, als ich mich besser über etwas informiert habe. Was zum Beispiel die NATO betrifft, habe ich mich zu ihr zunächst ebenso unreflektiert negativ verhalten wie die meisten Finnen, aber als ich mich veranlasst fühlte, einen pragmatischen Beitrag zur NATO-Debatte zu leisten, habe ich mich gezwungen gefühlt, eine vorsichtig positive Haltung einzunehmen. Dies wurde nicht von allen akzeptiert, denn Finnen sind meistens sozusagen automatisch gegen die NATO und erlauben es nicht, dass ihre Vorurteile bezweifelt werden. [Update: das hat sich inzwischen gründlich geändert.]

Ich versuchte auch (zunächst instinktiv und später bewusst), die traditionelle finnische Vaterlandsliebe zu rehabilitieren. Ich habe auf den naiven Pazifismus des alten Zivis verzichtet und bin dazu übergegangen, hervorzuheben, dass man in der Tat gleichzeitig z.B. sowohl Natur- und Wehrfreund sein konnte. Meine Grossmutter, die persönlich sowohl den Bürgerkrieg des Jahres 1918 wie auch den Winterkrieg gegen die Sowjetunion 1939-1940 erlebt hatte, hatte immer, mit Tränen in den Augen, betont, wie wirklich und lebendig der "Geist des Winterkrieges", die Versöhnung früherer Widersacher angesichts des Feindes, den Zeitgenossen vorgekommen war. Ich begann, es als meine Mission zu betrachten, den Geist des Winterkrieges wiederzubeleben und die Reste des alten Gegeneinanders endlich zu begraben.

Anfang des neuen Jahrtausends hatte ich es nämlich mehrmals erlebt, dass jene Vaterlandsfreunde von älteren Generationen, denen ich zuweilen auf Online-Diskussionsforen begegnete, keineswegs ausnahmslos wahnsinnige Nazisten waren. Mit einigen bin ich eigentlich ausgezeichnet zurechtgekommen, besonders als sie herausfanden, dass ich nach meinen Studien in Polonistik und Russizistik einiges von den kommunistischen Gräueltaten in der Sowjetunion und in Osteuropa wusste und sie nicht zu verleugnen suchte. Ich begann zu glauben, dass viele Leute von dieser Sorte durchaus im Mainstream der Gesellschaft willkommengeheissen, ihre Ansichten ernstgenommen werden könnten.

Am Anfang hatte ich auch Erfolg. Als ich z. B. zu der Diskussion über die Massengräber in Huhtiniemi Stellung nahm (damals konnte finnische Geschichte noch in der Öffentlichkeit besprochen werden), wurde ich für einen Text gelobt, in dem ich Versöhnung stiften wollte - es lobte mich sogar ein Teil derjenigen, die sonst alle anderen Stalinisten zu nennen bereit war. Es kam vor, als wäre mir gelungen, die alten Wunden zu heilen.

Dann aber wurde der Kommentarkasten unter meinem Blog von der neuen Generation der Rechtsextremisten okkupiert. Diese meinten, dass ich irgendwie verpflichtet wäre, mir alle Positionen der extremen Rechten restlos und ohne Ausnahme zu eigen zu machen, nur weil ich dem Feminismus kritisch gegenüberstand, das Wort Vaterlandsliebe ohne Ironie verwendete und etwas von klassischer finnischer Literatur wusste (weil es bei uns zu Hause schon immer eine natürliche Sache war). Den Rassismus akzeptierte ich überhaupt nicht, und das hat diese Leute einfach wütend gemacht. Schliesslich füllte sich der Kommentarkasten mit beinahe religiösen Huldigungsreden an den Führer der finnischen extremen Rechten und mit persönlichen Angriffen auf mich, ganz unabhängig davon, über was ich schrieb - ob es nun zum Beispiel alte finnische Fernsehserien waren, die mich zu meinem letzten Blog-Feuilleton inspiriert hatten.

Bezeichnenderweise haben mich die Vorgesetzten nie gegen die rechtsextrem inspirierten Angriffe verteidigt, eher ist es mir vorgekommen, dass sie mich mitverantwortlich fanden. Der Eindruck war, dass die Vorgesetzten eine Seite gewählt hatten, die nicht die meine war. Als ich zum erstenmal ein Feuilleton schrieb, das die extreme Rechte kritisierte, hat sich mein Kommentarkasten in ein paar Stunden mit dreihundert verärgerten Gegenstimmen gefüllt. Als ich dann den Kasten für weitere Kommentare gesperrt habe, ist da noch eine rechtsextremistische Stellungnahme aufgetaucht, was Anlass ist zu vermuten, dass die extreme Rechte auch unter den Vorgesetzten einen Infiltranten hatte.

Als es z. B. die FeministInnen waren, die Druck gegen die Firma ausübten, um mich kündigen zu lassen, haben mich die Vorgesetzten loyal unterstützt. Als es aber die Rechtsextremisten waren, haben die Vorgesetzten mich beschuldigt. Und am Ende wurde ich auch gekündigt, aber erst als die Schikanen und der Terror mich so ermüdigt hatten, dass ich nicht mehr die ersehnte Qualität aufrechterhalten konnte. 

Natürlich haben auch die putinistischen Trolls eine Rolle gespielt. Dass die Auferstehung der extremen Rechten auf russischem Einfluss beruht, habe ich schon lange geahnt, bevor es allgemein akzeptiert wurde. Als ich das Russland Putins in polemischem Ton, aber mit Sachgründen kritisiert habe, haben die Trolls im Kommentarkasten verkündet, dass ich "schwedischgesinnt" sei und deshalb einen "rassistischen Hass auf Russen" hegte. Es war klar, dass diese Trolls kaum von den rechtsextremistischen zu unterscheiden waren, denn Rassismus, Hass auf Muslims und Putinversteherei sind nicht selten im selben Kommentar vorgekommen, ganz zu schweigen vom Hass auf die schwedische Sprache.

Das alles steht in Zusammenhang mit einer Episode, die ein bisschen an das übelbeleumdete Gerichtsverfahren gegen die Journalistin Johanna Vehkoo erinnert. [Vehkoo hat sich in einer privaten Facebook-Diskussion den Lokalpolitiker Junes Lokka einen "nazistischen Eulenspiegel" genannt, aber ihr Profil war infiltriert, so dass Lokka Anzeige gegen sie erstattete, wegen krimineller Diffamierung. Dass von allen Menschen in Finnland Lokka, ein bekannter rechtspopulistischer Agitator, so eine Anzeige zu erstatten wagte, war eine reine Frechheit: er ist ein Mann, der u.a. nach einem Gespräch mit einer Rundfunkjournalistin das Geschehene mit folgenden Worten zusammenfasste: "Da hat mich irgendeine Hure vom Rundfunk angerufen."] Am Tag der Parlamentswahlen 2011, als die Wahren Finnen ihren ersten grossen Wahlsieg erzielten, habe ich mich über die Partei mit Worten geäussert, die eine boshafte Person als Drohung interpretieren konnte, und es gibt eine Menge boshafte Leute unter den Wahren Finnen. Der Reichsstaatsanwalt (die höchste juridische Behörde in Finnland) hat Anklage überlegt, aber ich habe die Verfolgung, die die Wahren Finnen gegen mich betrieben haben, umfassend dokumentieren können.

Meine Äusserungen haben nämlich dem Strafbestand keines Verbrechens entsprochen. Ausserdem hat der Reichsstaatanwalt in seinem Beschluss festgestellt, dass die von mir eingereichten Materialien bewiesen haben, es habe "langwierige Bitterkeit" zwischen mir und "einigen anderen Blogverfassern" gegeben und meine Äusserungen seien im Zusammenhang dieser Bitterkeit zu betrachten. Der Reichsstaatsanwalt hat keine Stellung dazu genommen, wer für diese "langwierige Bitterkeit" die grösste Verantwortung zu tragen hätte. Ich fand diese Neutralität im Prinzip ungerecht, aber ich verstehe, dass es dem Reichsstaatsanwalt eben wegen der "Langwierigkeit" der Bitterkeit unmöglich war, den Schuldigen - oder Schuldigeren - zu nennen.

Trotzdem hat die extreme Rechte nicht nur meine Äusserungen als "Beweise" gegen mich in ihrer eigenen Propaganda ausgenutzt, sie haben sich auch mehr Material aus den Fingern gesogen. Die Frau des Führers der extremen Rechten hatte einen brutalen Drohbrief per E-Mail erhalten (vermutlich war der Brief selbst authentisch), und die Rechtsextremisten haben in ihren Blogs die Lüge unterbreitet, ich hätte den Brief geschrieben. Um die Geschichte plausibler zu machen, veröffentlichten sie den Brief zusammen mit der IP-Anschrift, aus der er gesendet worden war. Natürlich haben sie nicht herauszufinden versucht, wo der Server mit dieser Adresse zu finden war: in einer Stadt im äussersten Ostfinnland, nahe der russischen Grenze, während ich an der Westküste wohne und jene Stadt nie besucht habe.

Die Nachricht war ausserdem in so schlechtem Finnisch abgefasst, dass ich nie so etwas schreiben könnte, aber trotzdem haben die Rechtsextremisten behauptet, sie wäre in meinem Stil. Diese Leute beherrschen nur eine Mischung von Rowdyjargon und papierener Kanzleisprache und haben vermutlich keinen einzigen Klassiker der finnischen Literatur zeit ihres Lebens gelesen, was bedeutet, dass ihr Gutachten zu meinem Sprachgebrauch einen feuchten Kehricht wert ist.

Die Hetzkampagne, die die Rechtsextremisten gegen mich veranstaltet haben, hat schliesslich Erfolg gebracht, als ich im Jahre 2013 meinen Job als Blogger verloren habe. Seitdem habe ich keine Zeile auf Finnisch veröffentlichen dürfen, bis auf einen kleinen Band von Essays, die in Irland in finnischer Sprache erschienen ist, im selben Verlag, der auch meine irischsprachigen Bücher herausgibt. Diese Essays wurden übrigens von einem finnischen Verleger so gut wie bestellt, aber nach dem Einreichen des Manuskripts hat mir der Verleger nie geantwortet.

Eine wöchentlich erscheinende Zeitschrift hat zwar nach neuen Bloggern für ihre Webseiten gesucht, aber als ich mich beworben habe, hiess es, dass das, was ich in sozialen Medien schrieb, dem "Brand der Zeitschrift" nicht gerecht war. Ich kann mir schon vorstellen, was "das, was ich in sozialen Medien schrieb" in diesem Kontext bedeutet. Sieben Jahre Erfahrung von ebendieser Arbeit und Kenntnisse von sieben Sprachen (eigentlich mehr, wenn man nur die passiven Kenntnisse meint, die gut genug sind, um Nachrichtenquellen zu nutzen) zählten überhaupt nichts. Den Wahren Finnen war folglich gelungen, was sie mit ihren Schikanen angestrebt hatten: sie haben mich zu einer Persona non grata in allen finnischsprachigen Medien gemacht.

Jemand will mir jetzt sicher vorschlagen, mich an linke Medien zu wenden, wenn ich etwas schreiben und veröffentlichen will. Nunja, die grösste linke Zeitung in Finnland hat vor ein paar Jahren einen Artikel über die Situation der irischen (gälischen) Sprache gedruckt, aber ich wurde im Artikel nicht einmal erwähnt (obwohl ich mit Sicherheit der einzige Finne bin, der in irischer Sprache Bücher veröffentlicht und dafür bei der Prominenz der irischsprechenden Kreise in Irland schon einiges Lob geerntet hat), geschweige denn zu Rate gezogen. Wenn mir nicht gestattet ist, Artikel über ein Thema zu veröffentlichen, das ich in diesem Land bewiesenerweise besser kenne als jemand anders, und wenn ich nicht einmal in so einem Artikel erwähnt werde, kann man schon feststellen, dass ich auch in linken Medien eine Unperson bin. (In schwedischsprachigen Zeitschriften habe ich aber einiges veröffentlichen können.)

Aber bitte noch mal über das Folgende nachzudenken:

- Die Wahren Finnen sagen, sie seien patriotisch. Aber versucht jemand den traditionellen finnischen Patriotismus, den "Geist des Winterkriegs" und die Wehrfreundlichkeit zu demokratisieren und zu aktualisieren, so dass auch die ethnischen, sexuellen usw. Minderheiten als Wehrfreunde auftreten und gelten könnten, - dann wird er von denselben Wahren Finnen schikaniert und mundtot gemacht.

- Die Wahren Finnen fordern mehr Diskussion zu den Gräueltaten des Kommunismus (Filme und Bücher über den Holocaust hat dagegen ihr Führer holo-hölinä, "Holo-Quatsch", genannt). Ich habe dieses Thema vermutlich mehr zur öffentlichen Diskussion zu bringen versucht als jemand anders in Finnland (mit der Schriftstellerin Sofi Oksanen als Ausnahme), aber trotzdem haben mich die Wahren Finnen mundtot gemacht.

- Die Wahren Finnen sagen, sie wollen die nationale Kultur Finnlands fördern, aber mich, der ich in einer kulturnationalistischen Familie aufgewachsen bin und mich gründlich in unserer Literatur auskenne, haben sie mundtot gemacht.

- Die Wahren Finnen jammern ohne Unterlass, wie sie angeblich keine freie Meinungsäusserung besitzen, aber sie werden ebenso ununterbrochen von Medien interviewt und haben eine ansehnliche Menge Zuhörer. Dank dem finnischen Parteifinanzierungssystem können sie sich eigene Medien leisten, in denen sie andere Parteien und übrige politische Widersacher anschwärzen wie sie wollen. Gleichzeitig bin ich mit Mitteln, die (ohne Übertreibung) an die Sowjetunion der Ära Breschnew erinnern, mundtot gemacht.

- Und diese inoffizielle Zensur wird von einer finnischen Mediengesellschaft unterstützt, die ihrem Mitarbeiter jeden Arbeitsschutz verweigert, sobald er von der extremen Rechten gehänselt wird, obwohl er früher gegen linksgesinnte oder feministische Trolls durchaus verteidigt wurde.

Valitkaa joko Unkari tai Ukraina, molempia ette voi saada - Välj antingen Ungern eller Ukraina, ni kan inte få båda

 Unkarin tosiasiallinen diktaattori Viktor Orbán kuuluu tuossa juuri julistaneen, että Ukraina ei ole itsenäinen, ja paheksuneen Putinia ja Venäjää vastaan suunnattuja pakotteita. "Itsenäinen" on tunnetusti Venäjän trollien orwellilaista uuskieltä ja tarkoittaa Venäjän orjaa. Orbánin Unkari on tunnetusti itse kovasti itsenäinen ja taistelee pahaa homojen globalismia vastaan. Jos Venäjä pystyssä pysyy ja Unkari Natosta eroaa, siihen ei varmasti kauaa mene kun salskeat Wagnerin pojat tulevat Unkariin harrastamaan heteroseksuaalisuutta pustan neitojen kanssa. Mutta ei takuulla mitään homoilua, ei.

Viktor Orbán, Ungerns de facto diktator, lär just ha förkunnat att Ukraina inte är en självständig stat och uttryckt ogillande av de sanktioner som riktats mot Putin och Ryssland. "Självständig" betyder i rysk trollorwellska, som alla vet, "förslavad av Ryssland". Det orbánska Ungern är, som alla vet, självständigt i denna betydelse och bekämpar den där onda bögglobalismen. Om Ryssland överlever och Ungern utträder ur Nato, tar det inte lång tid förrän Wagneratleterna kommer och besöker Ungern för att ägna sig åt heterosexualitet med pustaflickorna. Men bögsex? Bort det!

Nyt olisi kyllä mielenkiintoista saada persuilta vastaus erääseen kysymykseen. He ovat näkyvästi ottaneet kantaa Unkarin puolesta ja toivoneet, että Unkarin tie olisi meidän tiemme. Samanaikaisesti he esittävät kovasti olevansa kaikkein suurimpia Ukrainan ystäviä ja haukkuvat kaikkia muita putinismista (mikä tietysti on silkkaa röyhkeyttä ja valehtelua, koska he itse ovat  Hommafoorumilla koko 2010-luvun ajan toivoneet Venäjän raiskaavia solttuja "pelastamaan Suomen" maahanmuuttajilta ja suomenruotsalaisilta). Mutta realiteetit ovat sellaiset, että ei voi olla samanaikaisesti Unkarin ja Ukrainan ystävä.

Nu skulle det vara intressant att få en viss fråga besvarad av sannfinnarna. De har synligt tagit ställning för Ungern och uttryckt önskan att följa i Ungerns fotspår. Samtidigt insinuerar de att alla andra är putinister och att de själva är de mest trogna Ukrainavännerna (vilket naturligtvis är skitprat, ty under hela 2010-talet har de upprepade gånger på sitt webbforum Homma formligen vältrat sig i fantasierna om rysk soldatesk som kommer och "räddar Finland" genom att ta kål på invandrarna och finlandssvenskarna). Men i verkligheten kan man inte vara både Ungernvän och Ukrainavän.

Venäjän tilanteesta - Om situationen i Ryssland

 Tätä kirjoittaessani viimeisimmät uutiset antavat ymmärtää, että vaikka Wagner-palkkasoturien johtaja Jevgeni Prigožin on viimeksi sanonut olevansa Donin Rostovissa Etelä-Venäjällä, taisteluita käydään pohjoisempana Voronežissa, reilun viidensadan kilometrin päässä. Ilmeisesti wagneriaanit ovat kyenneet etenemään nopeaa vauhtia ja ovat oikea sotilaallinen haaste Putinille ja Šoigulle.

Jevgenij Prigozjin, ledaren för Wagner-legoarmén, befinner sig enligt egen utsago i Rostov vid Don, men de senaste nyheterna rapporterar att det utkämpas någon sorts skärmytslingar i Voronezj, ungefär femhundra kilometer längre borta. Tydligen avancerar wagnerianerna i snabb takt och utgör ett verkligt militärt hot mot Putin och försvarsminister Sergej Sjojgu.

En usko, että wagnerilaiset pystyvät voittamaan Putinia. Sitä vastoin olen sitä mieltä, että he vaikuttavat sekä päättäväiseltä että armottomalta porukalta, joka ei ihan helpolla aio antautua. Uhreja tulee suuri joukko molemmilla puolilla, ja siviiliuhrien määrä tietysti kohoaa satoihin, ellei tuhansiin - kyseessähän on Venäjä, maa, jossa ketään ei säälitä.

Jag tror inte att wagnerianerna klarar av att ta kål på Putin. Däremot tycker jag att det verkar vara beslutsamma och obarmhärtiga killar som inte gärna går med på att kapitulera. Det blir massor av offer på ömse sidor, och civila offer blir hundratals eller tusentals - det är ju frågan om Ryssland, där man inte tycker synd om någon.

Paikalliset hallintoviranomaiset ovat ilmeisesti pyrkineet rauhoittelemaan wagneriaanien valtaamien kaupunkien väestöä ja toivoneet jonkinlaista puolueettomuutta. Kun Venäjän viralliset joukot valtaavat nämä paikkakunnat takaisin, niitä kohdellaan tietysti vihollisina ja teloitukset ja joukkoraiskaukset ovat varma juttu. Luultavasti myös epälojaaleiksi uskottuja kaupunkeja pommitetaan kivijalkaan aivan kuten tehtiin ukrainalaisille kaupungeille.

I de städer som erövrats av wagnerianer förefaller lokala myndigheter uppmana befolkningen till lugn och hoppas på någon sorts neutralitet. När ryska regeringens trupper en gång återerövrar dessa orter, kommer de att behandlas som fientliga, och det blir massor av avrättningar och våldtäkter. Antagligen bombarderas städer som anses illojala tills det står bara sockeln kvar av husen - precis som man gjorde med ukrainska städer.

Positiivista tässä kaikessa on, että Venäjän puolustuslinjat Ukrainassa voivat murtua niin, että ukrainalaiset valtaavat maansa itäosat takaisin.

Det positiva i det hela är att Rysslands försvarslinjer i Ukraina kan rasa ihop så ukrainarna kan återerövra de östliga delarna av sitt land.

Putin julistaa tietysti puheessaan, että tämä on kaikki lännen ja Naton syytä. Mitäpä muuta sanottavaa hänellä olisikaan. Ei ole koskaan ollutkaan.

Putin förkunnar givetvis i sitt tal att det är Väst och Nato som står bakom allting. Något annat har han givetvis inte att säga. Har aldrig haft.

Fanfaari soimaan!

Punkinfinland-foorumilta löytyi tämä osuva repliikki:

"Hesarin pääkirjoitustoimitus on ajanut "porvarihallitusta" vuosikaudet, joten suokaamme sille hengähdystauko, jotta se voi hetken katsella aikaansaannostaan lievästi pöllämystyneenä niin kuin koira joka on vihdoin saanut auton kiinni."

Kuvitelkaa nyt kuinka rytmiryhmä valmistautuu fanfaariin: tatatzam...tatatzam...tschinderassa...tschinderassa...

HUGENBERGIT!

HUGENBERGIT!!

HUGENBERGIT!!!

HUGENBERGIT!!!!

HUGENBERGIIIIITTTTTT!!!!!!

Rechtsextreme Kameraden wissen schon, wofür Vilhelm Junnila steht

 

"Völlig unmännlich gehandelt, Vilhelm. Als du an der Veranstaltung 'Turun kukkavirta 188' teilgenommen hast, hast du schon gewusst, was für Akteure dahinter standen. Dass du es, oder irgendwelche Veranstaltungen, jetzt bedauerlich findest, ist völlig unmännlich, ein Rekordtiefpunkt. Jetzt kommt es heraus, was für Rückgratslose ihr da seid."

Jarmo Vähäkainu ist ein früheres Mitglied der "Finnen-Partei", der jetzt die kleinere rechtsextreme Partei "Valta kuuluu kansalle" ("Die Macht gehört dem Volke") repräsentiert. Im vergangenen Jahre fotografierte Vähäkainu die grüne Volksvertreterin Iiris Suomela auf aufdringliche Weise im Gebäude des finnischen Parlaments und wurde mit Hausverbot bestraft.

(Dmitry Gurbanov, der diese Äusserung des rechtsextremen Aktivisten Jarno Vähäkainu aufbewahrt und reproduziert hat, ist ein Finne russischer Herkunft und ein verdienstvoller Kritiker der extremen Rechten und des Putinismus. Hut ab!)

O-Ton Vilhelm Junnila

Nach den Angaben der finnischen Rundfunkgesellschaft Yle hat Junnila über seine Wahlnummer auch auf der Abendveranstaltung seines Lokalvereins der Partei zu den Parlamentswahlen dieses Jahres gewitzelt.

"Die Nummer 88 steht natürlich für die zwei Buchstaben H, aber wir gehen hier nicht näher darauf ein", sagte nach Yle Junnila scherzhaft dem Volksvertreterkandidaten Mikko Kangasoja, der dieselbe Nummer hatte wie Junnila vier Jahre früher.

Vor und nach Junnilas Benennung zum Minister ist diese Geschichte im Twitter und auf Internet-Diskussionsforen rege diskutiert worden.

In den Parlamentswahlen des Jahres 2015 führte Junnila den Kampagnenslogan "Kaasua" (ungefär: "Gib Gas"). Ausserdem hat Junnila das Werbebanner zur Kampagne auf seinen Webseiten als "kaasutus.jpg" (kaasutus = Vergasung) gespeichert.

Niin monta kertaa kuin tästä varoitettiin, ettekä uskoneet - Så många gånger vi varnat, och ni trodde oss inte

 Perussuomalainen kaupunginvaltuutettu ja ilmeisesti myös ammattiyhdistysaktiivi Janne Pahkala parkuu Kouvolan Sanomissa siitä, kuinka persut nyt hallitukseen noustuaan ovat pettäneet työläiskannattajansa. Melkein tulisi sääli, mutta ei oikeastaan tule.

Janne Pahkala, sannfinsk medlem i Kouvola stadsfullmäktige och av allt att döma också en aktiv fackmedlem, jämrar sig i lokaltidningen Kouvolan Sanomat om hur sannfinnarna nu, när de väl kommit in i regeringen, svikit arbetarklassen, trots att den röstat på partiet. Jag skulle nästan tycka synd om honom, men tror att jag ändå inte gör det.

Jo yli kymmenen vuotta sitten, kun minäkin vielä sain kirjoittaa suomeksi maksua vastaan, varoitin, että niin työläiset, eläkeläiset kuin köyhät ja vähäväkisetkin joutuvat vielä kärsimään, jos erehtyvät äänestämään persuja. Rasismiin liittyvät nimittäin aina halveksivat asenteet ihan kotoperäisiä ja puhdasrotuisen suomalaisiakin heikkoja ja häviäjiä kohtaan. Tämä on itsestään selvää kaikille, jotka ovat lukeneet riviäkään Halla-ahon kirjoituksia: siellä oikein mässäillen julistetaan, kuinka kaikenlainen sosiaalihuolto on yhteiskunnan luksustoiminto. 

Redan för mer än tio år sedan, när jag ännu tilläts skriva på finska mot betalning, varnade jag att både arbetarna, pensionärerna och de fattiga och utblottade kommer att ångras om de är tillräckligt lättlurade för att rösta på sannfinnarna. Rasismen hänger nämligen alltid ihop med föraktfulla attityder mot alla svaga och alla förlorare, inklusive de inhemska och renrasigt finska. Det här är självklart för alla som läst så mycket som en rad av Halla-ahos bloggskriverier: han frossar formligen i hur han ser allehanda socialvård som en lyx samhället egentligen inte har råd med.

Perinteisen työväenliikkeen avainarvoihin kuuluu solidaarisuus. Se tarkoittaa, että heikkojen on pidettävä yhtä vahvoja vastaan - olivatpa heikot sitten heteroita tai homoja, mustia tai valkoisia. Se solidaarisuus on siellä ihan käytännön syistä, kyse ei ole korulauseista eikä "hyveposeerauksesta", vai mikä se natsiemme iskusana olikaan. Kannattaisi Janne Pahkalankin miettiä niitä työväenliikkeen arvoja ja kysyä itseltään, kumpi niitä edustaa - Sanna Marin vai Jussi Halla-aho.

Ett av arbetarrörelsens traditionella nyckelvärden är solidaritet. Det betyder att de svaga bör hålla ihop mot de starka - oberoende av om de svaga är heterosexuella eller homosexuella, svarta eller vita. Solidaritet är någonting helt praktiskt och pragmatiskt, det är inte ett fint retoriskt ord och det är inte "dygdposering", eller vad fan våra nazister nu brukar säga. Janne Pahkala borde också reflektera över arbetarrörelsens värden och fråga sig, om det är Jussi Halla-aho eller Sanna Marin som bättre representerar dessa värden.

Väestönvaihto käynnissä, sano - Nu byts befolkningen ut i stor stil

 Äärioikeiston lempiteorioihin tunnetusti kuuluu ajatus väestönvaihdosta, eli siitä, että juutalaismuslimien ja jättiläispygmien maailmansalaliitto vaihtaa valkoihoiset mustiin (yksityiskohdista en mene takuuseen, mutta jotenkin näin se meni). Nyt toinen iltaläystäkkeistämme raportoi, että Sebastian Tynkkynen ja hänen poikaystävänsä haluavat adoptoida lapsen Afrikasta. Siis perussuomalainen poliittinen aktivisti seurustelee Afrikasta maahantuomansa mustan miehen kanssa ja haluaa vielä maahantuoda Suomeen lisää afrikkalaisia. Perussuomalainen puolue on tunnetusti rakentanut koko kannatuksensa sen varaan, että koko muuta poliittista kenttää syytellään homoudesta ja afrikkalaisten maahantuonnista.

En av extremhögerns favoritmyter är sagan om befolkningsutbytet, som går ut på att en världsomfattande konspiration av judiska muslimer och jättepygméer byter de ljushyade ut mot svartskallar (jag kommer inte ihåg detaljerna, men ungefär så här var det). Nu rapporterar en av våra kvällsblaskor att Sebastian Tynkkynen och hans pojkvän vill adoptera ett barn från Afrika. Alltså: en sannfinsk politisk aktivist sällskapar med en svart kille han importerat från Afrika och vill dessutom importera flera afrikaner till Finland. Sannfinska partiet har som bekant byggt upp hela sitt väljarstöd på att beskylla resten av de politiska partierna för att vara homosexuella och importera afrikaner.

Kukaan mediassa ei tietenkään uskalla sanoa mitään siitä, miten hullunkurinen tämä asetelma on. Toki se ei ole pelkästään naurettava. Tynkkysestä tiedämme mm. sen, että hän on notkunut Venäjän nuorisoleirillä Seliger-järvellä, ja Venäjän nuorisoleireillä ei käydä pelkästään huvittelemassa. Silti hän, kuten koko puolue, esiintyy kaikkia muita isänmaallisempana, ja tiedämmehän me ne järjettömät putinistisyytökset, joita puolueesta viskotaan mm. vihreiden niskaan. Tynkkysen tapaus on siis vain tyyppiesimerkki siitä, millaisessa venäläistasoisen moraalittomuuden ja valehtelun laskiämpärissä koko puolue kurluttaa.

Ingen i medierna vågar säga flaska om hur skrattretande denna konstellation är. Dock inte bara skrattretande. Om Tynkkynen vet vi bl a att han varit med på ett ryskt ungdomsläger vid Seligersjön, och nöjen på ett ryskt ungdomsläger är någonting man får betala för. Ändå uppträder han och hela hans parti som om de vore de enda fosterlandsvännerna i landet, och vi känner ju till de vettlösa beskyllningar för putinism som partiet överöser bl a de gröna med. Fallet Tynkkynen är bara ett typiskt exempel på den ryskinspirerad principlöshet och lögnaktighet som präglar hela partiet.

Persulassa ei luulisi olevan varaa syytellä ketään vihreää Venäjän yhteistoimintamieheksi siksikään, että kun Greenpeace-aktivisti Sini Saarela Jäämerellä protestoituaan internoitiin Venäjän vankilahelvettiin parin kuukauden ajaksi, juuri persut ja persunjärkiset ilkkuivat asialla. Jo siihen aikaan oli selvää, että heikäläisten viholliset löytyivät kaikki oman maan rajojen sisältä ja että jonkun Saarelan kaltaisen henkilön joutuminen isänmaamme perivihollisen vankityrmissä kidutettavaksi oli heille ilouutinen. Päälle sitten vielä se, että Homnafoorumilla, persujen aatehautomossa, on vuodesta toiseen toivottu Venäjän hyökkäävän Suomeen ja surmaavan hurrit ja mamut. 

I sannfinnegänget har man knappast råd med att kalla någon av de gröna för en rysk kollaboratör. Låt oss tala om fallet Sini Saarela, Greenpeaceaktivisten som deltog i en protestaktion vid Ishavet. Hon internerades i det ryska fängelsehelvetet för ett par månader, och det var precis sannfinnarna och deras gelikar som gjorde sig lustiga över detta. Redan då var det klart att de bara ville bekämpa politiskt oliktänkande i det egna landet och att det för dem var ett glädjebud om någon av dessa återfann sig i tortyrkamrarna hos vårt lands arvfiende. Dessutom har webbforumet Homma, den sannfinska tankesmedjan, år efter år välkomnat ryska invasionstrupper till Finland med förhoppningen att dessa skulle ta kål på invandrarna och finlandssvenskarna.

Venäjän pahuus ja Suomi (uusin luonnos pamfletistani)

 

Venäjän aave Suomen yllä

Aave kummittelee Suomen yllä: Venäjän aave.

Kuten kaikki vanhat ajat kokeneet muistavat, ennen kylmän sodan loppua Suomessa oli ainakin sivistyneissä ja kalustetuissa huoneissa vaikea uskaltautua paheksumaan ääneen Neuvostoliiton ihmisoikeusrikkomuksia ja epäoikeudenmukaisuutta. Tämä johtui koko joukosta syitä ja sielullisia mekanismeja.

Ensinnäkin tietysti sekä Suomessa että monissa muissakin länsimaissa oli paljon sellaisia vasemmistolaisia, jotka pitivät Neuvostoliittoa osana omaa aateperintöään. He eivät suinkaan kaikki olleet kritiikittömiä itänaapurin ystäviä, vaan monet saattoivat arvostella neuvostovaltiota kärkevästikin. He kuitenkin pitivät sitä omana yksinoikeutenaan ja paheksuivat samalla porvareita pahasta ja vääränlaisesta ”neuvostovastaisuudesta”. Heille Neuvostoliitto ei välttämättä ollut mikään johtotähti, vaan pikemminkin ullakolla möllöttävä höperö isoisä, joka huutelee ikkunastaan kadulle törkeyksiä ja ammuskelee haulikolla. Ukon puolta täytyi heidän mielestään kuitenkin pitää esivaltaa ja vihaisia suolapanoksesta saaneita ohikulkijoita vastaan, koska hän kaikesta huolimatta oli omaa huonetta ja sukua.

Toisaalta sekä vasemmistossa että muuallakin eli vahvana sellainen asenne, että Neuvostoliiton arvosteleminen oli yhtä joutavaa kuin kakan moittiminen siitä, että se haisee pahalle. Kaikkihan me pohjimmiltamme tiesimme, millainen persläpi se oli, eikä se siitä haukkumalla tuntunut paranevan. Sitä vastoin esimerkiksi Yhdysvallat oli pohjimmiltaan moraalisten vaikuttimien tavoitettavissa – ”haukkumalla parannettavissa” – ja juuri siksi Yhdysvaltojen väärinkäytöksiä ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan oli protestoitava.

Monet sellaiset radikaalit, jotka esittivät amerikkalaisvastaisuuden ruumiillistumaa, ajattelivat syvällä sisimmässään, että modernin demokratian kehdolta ja Abraham Lincolnin kotimaalta oli lupa odottaa parempaa. Olihan koko amerikkalaisvastaisuuskin aatehistoriallisesti katsoen tuontitavaraa Yhdysvalloista – isänmaallisuuteen kasvatettujen ja isänmaahansa pettyneiden nuorten keskiluokkaisten amerikkalaisten katkeruutta kuusikymmenluvulta.

Sukua edelliselle oli se selvemmin vasemmistoaatteellinen näkemys, että Yhdysvallat edusti kapitalismin johtavana maana eräänlaista maailmanlaajuista mafiaa, kun taas Neuvostoliiton vääryydet olivat yksittäisen puotinaruvarkaan pikkurikoksia. Se, että Yhdysvallat kaikista ongelmistaan huolimatta oli jonkinlainen demokratia, kun taas Neuvostoliitto pahimmillaan totalitaarinen ja parhaimmillaankin autoritaarinen hirmuvalta, ei tietenkään häirinnyt tällaisia ajatuksia, koska Yhdysvaltain voitiin aina selittää ulkoistaneen omat julmuutensa kolmannen maailman vasallivaltioihin, esimerkiksi Latinalaiseen Amerikkaan.

Sen, joka halusi pitää Yhdysvaltoja ja Neuvostoliittoa periaatteessa yhtä pahoina, olikin helppo löytää rinnakkaisuuksia Itä-Euroopan ”kansantasavaltojen” ja Latinalaisen Amerikan yhdysvaltalaispönkitteisten diktatuurien välillä. Yksi uskottavalta tuntunut tulkinta sen aikaisesta maailmanpolitiikasta oli, että suurvalta lähtökohtaisesti pakottaa omalla takapihallaan sijaitsevat maat diktatuureiksi ja vasallivaltioiksi, mutta voi toisaalta tukea demokraattisempia ja oikeudenmukaisempia yhteiskuntia toisella manterella, kilpailijasuurvallan läheisyydessä.

Toki monet hairahtuivat juuri tämän tulkinnan perusteella pitämään Kuubaa ja Nicaraguaa hyvinkin valistuneina demokratioina, vaikka Kuuba oli lähinnä yhdistelmä itäeurooppalaista kommunismia ja latinalaisamerikkalaisia caudilloperinteitä, Nicaragua taas maanosansa vasemmistopopulismin melko tyypillinen edustaja. Tällaista populismia näki myös sotilaiden hallitsemissa maissa, kuten vaikkapa Juan Velasco Alvaradon Perussa tai Omar Torrijos Herreran Panamassa – kaikki juntat eivät suinkaan olleet lähtökohtaisesti oikeistolaisia. (Nykyäänhän Venezuela toimii havainnollisena esimerkkinä tällaisesta vasemmistopopulistisesta hallinnosta Etelä-Amerikassa.)

Se yhteenkuuluvuus, jota vasemmistossa koettiin Neuvostoliittoa kohtaan, ei perustunut ainoastaan työväenliikkeen yhteiseen kansainväliseen aateperintöön. Meillä oli käyty koko yhteiskuntaa ja kulttuuria syvästi leimannut, aikakaudelleen poikkeuksellisen raakaotteinen kansalaissota, jota voidaan pitää Venäjän sisällissodan johdannaisena tai suorastaan yhtenä haarana. Monille ensimmäisen tasavallan vasemmistolaisille Neuvostoliitto oli siksi se osa vanhaa valtakuntaa, jossa ”omat” olivat päässeet voitolle; eikä sisällissodasta noussut Suomi ollut heille oma kansallinen koti, vaan pikemminkin valkoisten itselleen perustama harvainvalta, jonka täysivaltainen kansalainen työläinen ei ollut. Toki työväenliikkeen valtavirta hyväksyi Väinö Tannerin johdolla lopulta valkoisten perustaman demokratian, valkoiset taas kelpuuttivat vastaavasti työväenliikkeen neuvottelukumppanikseen. Ei kuitenkaan voi sanoa, ettei talvisodan aikaisella neuvostopropagandalla olisi ollut Suomessa tiettyä kaikupohjaa, kun se esitti suomalaiset sotilaat ”valkokaartilaisina” tai ”valkosuomalaisina”.

Vasemmistotaholla puhuttiin mielellään myös Neuvostoliiton kansojen kärsimyksistä toisen maailmansodan aikana. Itänaapurin selitettiin olevan aiheellisesti huolissaan turvallisuudestaan sotatraumojen vuoksi. Tämä ei ole aivan niin typerä väite kuin äkkinäinen luulisi, mutta on selvää, että Neuvostoliitossa näitä traumoja käytettiin kyynisesti hyväksi luotaessa kansan hyväksyntää neuvostovallalle. Nykyään, kun Neuvostoliittoa ei kommunistisena valtiona enää ole olemassa, venäläistä nationalismia rakennetaan juuri ”Suuren isänmaallisen sodan” koettelemusten ja sankaruuden varaan. Kaikki neuvostoaikaiset propagandatarinat on haettu koipussista, ja Stalinkin kelpaa suuren johtajan esikuvaksi.

On tietenkin kyseenalaista, ovatko juuri venäläiset se kansakunta, jolla on suurin moraalinen oikeus pompottaa koko muuta maailmaa sota-aikaisiin koettelemuksiinsa vetoamalla. Itse asiassa Venäjä on ominut itselleen useiden muiden kansojen uhriaseman. Neuvostoliitossa esimerkiksi juutalaisten joukkotuhosta ei saanut erikseen puhua, vaan sen itäeurooppalaiset uhrit laskettiin neuvostokansalaisiksi. Samoin tehtiin sodan valkovenäläisille ja ukrainalaisille uhreille. Koska ”neuvostoliittolainen” oli lännen yleisessä tietoisuudessa sama asia kuin ”venäläinen”, Venäjä saattoi kyynisesti laskea vaikkapa ukrainalaiset vainajat omaan kärsimystiliinsä ja sittemmin käyttää heitä hyväkseen – esimerkiksi moraalisena perusteena hyökätä ”fasistiseen” Ukrainaan ja panna alulle tätä kirjoittaessani käynnissä olevan kriisin.

Paasikiven-Kekkosen linja ja kuvitelma Venäjän rationaalisuudesta

Lapsuudessani erityisesti vanhojen keskustalaisten poliitikkojen rituaaleihin kuului Neuvostoliiton ylenmääräinen ja ylenaikainen kunnioittaminen – tästä esimerkkinä muistetaan usein Eino Uusitalon ehdotus Moskovan välirauhan päivän (19. syyskuuta 1944) vuosittaisesta juhlimisesta Suomen toisena itsenäisyyspäivänä. Tämän mielistelynhalun taustalla ei tietenkään ollut mikään vilpitön ystävyys naapuria kohtaan. Pikemminkin kyse oli arkaaisesta, alkuheimomaisesta halusta hyvitellä oikullista ja säälimätöntä luonnonjumaluutta, jota kyllä sydämen syvissä syövereissä pelättiin ja vihattiin, muttei koskaan rakastettu rahtuakaan.

Keskustalaiset poliitikot tietysti pyrkivät puhtaimmillaan edustamaan ns. Paasikiven-Kekkosen linjaa. Sen pohjana on Paasikiven ulkopoliittinen inhorealismi, joka korostaa itänaapurin intressejä suurvaltana ja sen täysin epämoraalista, mutta samalla hyvin rationaalisesti laskelmoivaa luonnetta. Paasikivi käytti Neuvostoliitostakin johdonmukaisesti nimitystä Wenäjä – näin kirjoitettuna – ja tämä olikin sopivaa, sillä paasikiveläisyyden ytimessä oli näkemys Venäjän geopoliittisten etujen johdonmukaisesta pysyvyydestä: neuvostovaltio oli, opetti Paasikivi, viime kädessä sama Wenäjä kuin se, jossa hän oli nuoruudessaan matkaillut. Tällä tavalla paasikiveläisyys nostaa itsensä kaiken kritiikin ja kaikkien mielipide-eroavuuksien yläpuolelle: niin Neuvostoliitto kuin Putininkin Venäjä ovat osa samaa ikiaikaisen paasikiveläisen Wenäjän jatkuvuutta, ja tämän Wenäjän edut, tarpeet ja pyyteet Paasikivi on lopullisesti, jäännöksettömästi ja vastaansanomattomasti osannut määritellä ja analysoida.

Varsinkin nykynäkökulmasta Paasikiven-Kekkosen linjan heikkous on siinä, että se näkee Wenäjän yksinomaan järkiperäisenä toimijana. Wenäjä haluaa varmistaa, että Suomi ei olisi turvallisuusuhka Pietarille, ja samalla se haluaa tehdä molempia hyödyttävää taloudellista yhteistyötä kanssamme. Yhteinen etu on löydettävissä diplomaattisesti neuvottelemalla. Jos päädytään sotaan Wenäjän kanssa, se ei paasikiveläisessä katsannossa voi koskaan johtua muusta kuin Suomen taitamattomuudesta. Tästähän kuulimme hiljattaisten presidentinvaalien yhteydessä kaikuja vasemmistoliiton presidenttiehdokkaan puheissa, kun hän sanoi, että on suomalaisten virhe, jos Venäjästä muodostuu uhka.

Putinin Venäjä ei kuitenkaan noudata niitä taloudellisen järkevyyden lakeja, joiden mukana paasikiveläisyys seisoo tai kaatuu. Esimerkiksi länsimaiden horjuttaminen äärioikeistolaisten puolueiden ja avoimen natsististen terrorijärjestöjen välityksellä ei ole paasikiveläisesti viisasta. Paasikiven kuvitteleman rationaalisen Wenäjän etujen mukaista olisi, että länsi olisi vauras ja vakaa ja että sen kanssa voisi käydä kauppaa ja tehdä yhteistyötä, jotta siitä vauraudesta ja vakaudesta leviäisi jotain itäänkin päin. Putinin Venäjää sitä vastoin motivoi katkeruus ja kostonhimo suurvalta-aseman menettämisestä. Seuraus on, että tämä Venäjä kiusaa länttä itsetarkoituksellisilla ilkitöillä, jotka ovat sen omallekin edulle vahingollisia. Sen lisäksi, että se nakertaa demokratiaamme ja oikeusvaltiotamme pönkittämällä fasisteja, se voi myös hyökätä aseellisesti Suomeen lähinnä imperialistisen huvin vuoksi.

Paasikiveläistyyppiseen puhuntaan kuuluu myös sellainen väite, että kauppasuhteilla voitaisiin estää sota, koska ne luovat keskinäistä taloudellista riippuvuutta. Tämä on jo käytännössä ilmennyt vääräksi: Ukraina ja Venäjä jatkavat keskenään kaupankäyntiä, vaikka ovat sodassa. Niin yhteen kietoutuneet niiden taloudet ovat. Se ei ole estänyt Venäjää hyökkäämästä.

Neuvostoliiton houkutus vasemmalla ja oikealla

Monet suomalaiset vasemmistolaiset pitivät Neuvostoliittoa – eivät todellakaan esikuvana, vaan – välttämättömänä valtapoliittisena apuvälineenä, jotta vaakaa saataisiin Suomen sisäpolitiikassa kallistettua vasemmalle. Kuten historioitsija Juha Siltala nuorena sanoi Image-lehteen kirjoittamassaan esseessä, modernisaatio tuotiin Suomeen venäläisten pistinten kärjessä, eli yhteiskunnan ja kulttuurin avautumista merkinneet, keskiluokalle mieluisat ja porvarillis-liberaalistakin näkökulmasta toivottavat muutokset saattoi ajaa läpi vain vasemmiston – eli viime kädessä Neuvostoliiton – tuella. Ainakin tältä se monista aikalaisista näytti, ja politiikassahan asiat ovat miltä ne näyttävät.

Toisaalta Neuvostoliiton kulttuurin konservatiivinen luonne viehätti meillä yllättävän monia porvareita. Työväenluokan nousu kulttuurisesti hallitsevampaan asemaan Suomessa johti (tai ainakin näytti johtavan) esimerkiksi kielenkäytön raaistumiseen, kun vitut ja perkeleet kaikuivat koululasten suusta – kukaan arvokas vanhemman sukupolven edustaja ei tietenkään tunnustanut, että hänen aikanaan olisi käyttäydytty noin. Kun vielä lehdistössä kauhisteltiin huumeongelmaa ja häirikkönuorisoa, oli helppo tuudittautua ajattelemaan, että kansallinen valistushanke oli jossain vaiheessa mennyt päin helskuttia. Samalla Neuvostoliiton äänitorvet korostivat, kuinka lapset heillä olivat kilttejä ja kuinka nuorisolle organisoitiin suurten kollektiivijärjestöjen puitteissa harrastustoimintaa, niin etteivät he ajautuneet renttujengeihin (jos nyt Neuvostoliitossa renttujengejä propagandamaakarien mielestä ollenkaan olikaan).

Neuvostopropagandan suuriin kertomuksiin kuului ylipäätään sellainen väite, että lännelle ominainen kulttuurin viihteellistyminen ja rahvaanomaistuminen rähjäisine rämppäbändeineen ja niitä palvovien tutisevien narkkarien laumoineen oli rautaesiripun takana onnistuttu estämään. Idässä oli ehkä vainottuja toisinajattelevia, mutta lännessä oli aikuisille haistattelevia tuskin toiselle kymmenelle päässeitä liimanhaistelijahuligaaneja. Aika monen silloisen suomalaisen mielestä tärkeilevien taiteilijoiden vapaudet olisivat olleet halpa hinta maksettavaksi siitä, että nuoret saadaan kuriin. Taiteilijathan nyt olivat joka tapauksessa kommunisteja, jos punanurkan kokouksiin edes ehtivät jatkuvalta huumesekoilultaan ja homoseksuaaliselta orgioinniltaan.

Tosiasiassa tietenkin myös Neuvostoliitossa esiintyi juuri sellaisia urbaanin nykyrappion piirteitä, joita lännen kulttuuripessimistit omissa maissaan kauhistelivat ja paheksuivat – tämän olisi pitänyt olla itsestään selvää jo siksikin, että vaikkapa Moskovan kaupunkikuva oli valmiiksi rapistuneempi ja epäviihtyisämpi kuin tyypillisen läntisen suurkaupungin. Toisinajattelijoiden vankileirimuistelmia lukeneet tietävät hyvin, että Neuvostoliitossa käytettiin huumeita. Toisin tuskin olisi voinut ollakaan, kun monissa eteläisissä osatasavalloissa oli vahvoja kannabis- ja oopiumiperinteitä ja itse neuvostovaltiollakin jo alkuaikoinaan omaa kokaiinituotantoa, jolla sekä sabotoitiin länsimaiden kansanterveyttä että turrutettiin liukuhihnateloituksia tekevien Tšekan miesten omatunto. Koska maan salaiset palvelut ja vankileirihallinto käyttivät tavallisia rikollisia apureinaan poliittisten vankien rääkkäämiseen, jo tsaarin aikana syntynyt rehevä alamaailma sai Stalinin valtakaudella rauhassa kukoistaa.

Konservatiivisia suomalaisia viehätti jollain tasolla myös neuvostoyhteiskunnan militarismi. ”Neuvostoliitossa ei ole aseistakieltäytyjiä”, he julistivat sormi pystyssä 80-luvun suomalaisille sivareille – epäilemättä siksi, että he pitivät näitä Neuvostoliiton kannattajina. Tämä ei tietenkään yleensä ollut kirjaimellisesti totta, koska tuolloinen aseistakieltäytyjäliike pitkälti ilmensi epämääräistä ja heikosti artikuloitunutta protestia myös taistolaisten väkivallanpalvontaa vastaan. Aivan toinen asia on, että aseistakieltäytymistä toki saattoi pitää kokonaispuolustuskyvyn kannalta huonona ideana ja siten välillisesti Neuvostoliittoa hyödyttäneenä. Hullunkurista kyllä edellisellä vuosikymmenellä vasemmiston lapsellisin ja naiivein osa oli vastaavasti uskonut, että rauhaa rakastavassa itänaapurissa ei esimerkiksi olisi julkaistu sotakirjoja – suomalaisten veteraanien romaanikirjoittelu kun oli niitä asioita, jotka olivat omiaan herättämään nuorten radikaalien pahennusta. Todellisuudessa Neuvostoliitossa kirjoitettiin ja painettiin sotakirjoja kyllästymiseen asti ja ylikin; oli siellä toisaalta aseistakieltäytyjiäkin, mutta näitä kohdeltiinkin sitten yhteiskunnan paarioina.

Hyvä esimerkki siitä salavihkaisesta lukkarinrakkaudesta, jota Neuvostoliiton karkeus ja kovaotteisuus herätti oikeistossa, on Kari Suomalainen. Tästä sivariaiheesta Karilla oli joskus huumoriton ja saarnaava sarjakuva, jossa hänen pieni mustatakkinen piirtäjähahmonsa julisti aseistakieltäytyjille: ”Mahdollisessa kahinassa olemme liitossa veli venäläisen kanssa, joka ei ymmärrä leikkiä sotilasasioissa.” Siksi, Kari valisti, sivarien pitäisi tositilanteessa ottaa ”joko kokardi tai nappi otsaan”.

Siis Kari, jota pidettiin lahjomattomana neuvostopainostuksen arvostelijana, oli kyllä halukas uhkailemaan Neuvostoliiton armottomuudella niitä, jotka olivat tässä asepalvelusasiassa hänen kanssaan eri kannalla. Suomettuneempaa näkökantaa on vaikea löytää kuin se, että ”jos olet kanssani eri mieltä, Neuvostoliitto tulee ja ampuu sinulle napin otsaan”.

Kari tietysti mielellään leimasi sivarit Neuvostoliiton hyödyllisiksi idiooteiksi, mikä olikin paremmin hänen yleisen poliittisen linjansa mukaista. Mutta joskus hänen piirroksissaan ilmeni myös tiettyä vaivihkaista ihailua Neuvostoliiton julmuutta kohtaan. Tästä toisena esimerkkinä mainitsen sen kuvaparin, jossa hän piti pilkkanaan "nykynuorukaisten" oletettua epämiehekkyyttä ja vellihousuisuutta.

Ensimmäisessä kuvassa, otsikkonaan "JOS OLLAAN MENOSSA TÄHÄN SUUNTAAN…", itkuinen ja ahdistunut solttupoika kertoi, kuinka yksi ja toinen sotakaveri oli psykologin, psykiatrin, psykopaatin, pediatrin tai piru tietää minkä pedofiilin haastateltavana ja "mäkin sain neuroosin, kun korpraali huusi mulle". Toisessa kuvassa otsikko kuului: "...NIIN TODEN TULLEN OIKEAT MIEHET TULEVAT TÄNNE MUUALTA", ja siinä persoonattomien marssijoiden jättijalat tallasivat maahan suomalaispojat, joiden yllä leijui sellaisia sanoja kuin "Lällällää...hellyyttä...rakkautta...äitiii!" Marssivat jättisotilaat tulivat kuvaan oikealta, eli kartan idästä, eli Neuvostoliitosta – ei jäänyt epäselväksi, missä ne "oikeat miehet" majailivat.

Tämä ei valitettavasti ole kovin kaukana nykyisten venäläismielisten äärioikeistolaisten ajattelutavasta. He näet paheksuvat juuri Suomen nykyisen valtiovallan "epämiehekkyyttä" - ts. oikeusvaltiota ja ihmisoikeuksia. Sitä vastoin he ihannoivat Venäjää esikuvallisen kovapintaisena ja raakamaisena maana.

Missään tapauksessa ei ole oikein suoraan syyllistää Karia nykyäärioikeiston venäläismielisyydestä, mutta Karin useiden piirrosten perusfilosofiana on pitää Suomea sinisilmäisenä (tai kommunismin turmelemana) yhteiskuntana juuri siksi, että täällä noudatetaan lakia ja kaikki ovat lain edessä yhdenvertaisia. Nyt Venäjällä on vallassa diktaattori, joka ei ole kommunisti mutta joka jakaa tämän saman laillisuutta ja oikeusvaltiota halveksivan ajattelutavan. Karin myöhäiskauden (tekisi mieleni sanoa: Karin rappiokauden) rasistisista kuvista maailmankuvansa nuoruudessaan ammentaneella ei ole mitään syytä vieroksua tämän diktaattorin johtamaa valtakuntaa.

Joskus nuoruuden kiihkossa olisin julistanut, miten tekopyhä Kari oli isänmaallisuudessaan ja maanpuolustushengessään, kun häneltä pääsi edellä kuvattujen laisia läpisuomettuneita möläyksiä. Nyt vanhana patuna annan armon käydä oikeudesta ja totean, että se oli vain esimerkki koko kansakuntaan - myös näennäisesti suomettuneisuutta vastustaviin oikeistolaisiin - juurtuneesta tottumuksesta vedota Neuvostoliittoon yhteyksissä, joihin itänaapurin ei olisi luullut mitenkään liittyvän. Asioita ei arvioitu asiaperustein, vaan ennemmin tai myöhemmin otettiin esille Neuvostoliitto ja Neuvostoliiton oletettu kanta siihen.

Tuon aikainen poliittinen keskustelu oli ihan tavallisen kansankin tasolla sitä, että pikkupojat osoittelivat toisiaan Neuvostoliitto-merkkisillä leikkipyssyillä huudellen "Pam! Kuolit!" Se, että maassa nousi valtaan tätä soveltavia poliitikkoja, oli pohjimmiltaan seurausta siitä, että käytännöllisesti katsoen koko kansakunta oli oppinut tällaisille tavoille.

Fasismin venäläiset juuret

Myös Neuvostoliiton – tai Venäjän – kulttuurin korkeaan tasoon vedottiin (ja vedotaan) mielellään suomalaisessa venäläismyönteisessä puhunnassa. Suomalaisessa toisen maailmansodan aikaisessa propagandassa venäläisyys esitettiin mielellään alkukantaisena raakalaisuutena, mutta suomalaiset itsekin ilmeisesti aivan luontojaan häpesivät tätä jälkeen päin. Onhan väite toki totuuden vastainen, koska Venäjällä kuitenkin on ainakin 1800-luvulta alkaen ollut maailman mittakaavassa merkittävää korkeakulttuuria. Hyvin tavallinen tapa kapinoida sotasukupolven oletettuja arvostuksia vastaan ja esittää itseään fiksumpaa olikin julistaa, että suomalaisilla ei ole mitään asiaa moittia Venäjää primitiivisyydestä, koska suomalainen (ainakin suomenkielinen) kulttuuri on nuorta ja kehittymätöntä.

Neuvostoliittolaisia arvostettiin myös innokkaina kirjallisuuden harrastajina: joka ikinen Moskovan-kävijä muisti mainita, että metrossa luetaan kirjoja. Olisi kuitenkin ollut syytä ottaa selvää myös siitä, mitä kirjoja luettiin. Esimerkiksi neuvostoliittolaisessa sotakirjallisuudessa esiintyi läntisen vasemmistohumanisminkin näkökulmasta epäterveinä pidettäviä piirteitä. Sotaromaanien kautta isovenäläinen, ulossulkeva ja rotukiihkoon vivahtava kansallismielisyys hiipi valtavirran neuvostokirjallisuuteen noustakseen sitten kunnolla ilmoille Hruštšovin suojasään jälkeen kehittymään lähteneessä maaseutukirjallisuudessa.

Maaseutukirjallisuus oli merkittävä neuvostoliittolainen kirjailijakoulukunta, jonka piirissä kirjoitettiin paljon kirjallisesti ansiokastakin proosaa. Ennen muuta se pyrki kuvaamaan kollektivisaation ja muiden neuvostojärjettömyyksien runteleman maaseudun elämää todenmukaisesti ja elävöittämään neuvostopropagandan latistamaa kieltä kouriintuntuvalla maaseudun puheella, sananlaskuilla ja sananparsilla. Maaseutukirjailijat tunsivat huolta sekä perinteisen venäläisen kansankulttuurin tulevaisuudesta että luontoarvoista, joita Neuvostoliiton valtavat, kansalta kysymättä toteutetut rakennushankkeet usein uhkasivat.

Luonnonsuojelupyrkimystensä vuoksi maaseutukirjailijat saivat glasnostin ja perestroikan aikakaudella jonkin verran kriittisen toisinajattelijan mainetta ja sitä tietä myös myönteistä huomiota lännen tiedotusvälineissä. Ympäristöhuolensa vuoksi heitä pidettiin jotenkin itsestään selvästi myös vapauden airueina – muistelenpa jopa jonkin suomalaisen lehden kuitanneen vaikka Valentin Rasputinin, koulukunnan tunnetuimman ja suomeksikin käännetyn kirjailijan, antisemitistiset möläytykset demokratian lastentautina! Juutalaisviha oli laajemminkin levinnyttä maaseutukirjailijoiden keskuudessa, ja ylipäätään he kannattivat isovenäläisen nationalismin vastenmielisimpiä muotoja. Minään kansanvallan esitaistelijana tuskin kukaan heistä kunnostautui. Itse asiassa ehtiväisempi tutkija voisi löytää heidän teoksistaan yhtäläisyyksiä Pentti Linkolan ajatteluun: sekä venäläisten maaseutuprosaistien että Linkolan päävihollinen on moderni maailma ja modernisaatio.

Myös isovenäläistä kansallismielisyyttä julistavat historialliset romaanit saivat ilmestyä sensuurin häiritsemättä. Epäilemättä vallanpitäjien mielestä tällainen nationalismi oli omiaan lujittamaan uskollisuutta neuvostovaltaa kohtaan. Tunnetuin esimerkki ovat surullisen kuuluisan Valentin Pikulin tekeleet, mutta Pikul nousi ilmeisesti varsin laajasta viihteellis-propagandistisen historiallisen romaanikirjallisuuden aluskasvillisuudesta: samasta lajityypistä voi mainita esimerkkinä Leonti Rakovskin romaanin Kutuzov. Tämä taideluoma kuvaa (taas) yhtä tsaarin Venäjän ja Turkin välistä sotaa, ja totta kai sen alkusivuilla kerrotaan pahan lännen (kenenkäs muun) kiihottaneen turkkilaiset viatonta Venäjää vastaan.

Tietenkin Neuvostoliitossa ilmestyi myös kirjoja, joissa turvallisuuspalvelun miehet, tšekistit, esitettiin sankareina ja isänmaan puolustajina huomattavasti kritiikittömämmin kuin CIA:n miehet amerikkalaisissa jännäreissä konsanaan. Oliko tällaisen kirjallisuuden lukeminen muka sivistyneempää kuin esimerkiksi amerikkalaisen televisioviihteen katseleminen? Voiko kirjallisuus, jossa ylistetään Gestapon veroisia diktatuurin likaisen työn tekijöitä, olla valistavaa, rakentavaa ja suositeltavaa?

Venäjän klassikkokirjallisuus ei sekään välttämättä kaikilta osin sovellu kansanvaltaisen ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan kulttuuriseksi kivijalaksi. Dostojevskia pidetään suurena psykologina ja ihmissielun tuntijana, mutta hän oli myös tyypillinen lattea venäläisnationalisti, joka ihannoi sivistymätöntä rahvasta, tai omaa mielikuvaansa siitä. Sekä länsi että juutalaisuus olivat hänen mielestään ortodoksista venäläisyyttä alemmalla tasolla.

Suuressa moraaliromaanissaan Karamazovin veljekset Dostojevski on luonut kristusmaisen ihannehahmon Aleksei (Aljoša) Karamazovin, joka tietysti edustaa vakavamielistä uskonnollista elämäntapaa vastapainona veljilleen Dmitrille (Mitja), joka viljelee viinaksia ja naurattaa naisia, ja Ivanille (Vanja), joka on suuntautunut länsimaiden rationalistisiin valistusaatteisiin niin, että hänestä on tullut moraaliton nihilisti. Eräässä kirjan kohdassa Aljošalta kysytään, onko tarina juutalaisten rituaalisista lastenmurhista totta, ja nuorukainen vastaa, ettei hän tiedä.

Dostojevskin ihailijat lännessä ovat selittäneet tämän itselleen siten, että kirjailija on muistakin lähteistä tunnetun antisemitisminsä viettelemänä horjahtanut pois yleisinhimillisestä moraalinäkemyksestään. Vähintään yhtä uskottavaa on kuitenkin tulkita asia niin, että Dostojevski seuraa tässä johdonmukaisesti omaa maailmankuvaansa. Hän voi olla ortodoksisen venäläisyyden maailmassa merkittävä moraalinen ajattelija, mutta hänelle moraalinen maailmankaikkeus loppuu siihen, mihin ortodoksinen uskontokin. Sen ulkopuolella on vain ihmisen näköisiä, mutta kaaoksen valtakunnassa eläviä olentoja, joiden moraalikäsityksistä on mahdotonta tietää mitään, koska he eivät ole ainoasta oikeasta uskosta osallisia, ja joilta voi siksi odottaa aivan mitä tahansa – myös lasten uhraamista.

Aljoša Karamazovin esikuva kuuluu muuten olleen nuori Vladimir Solovjov. Tämä uskonnollinen mystikko kunnostautui sittemmin ekumeenisena ajattelijana, joka haaveili kristillisten kirkkojen yhtymisestä, katolisuuden ja ortodoksisuuden välisen skisman eheyttämisestä. Tämän perusteella häntä olisi helppo pitää lempeäsydämisenä rauhan ja ekumenian puolestapuhujana; mutta kun länsimaat olivat 1900-luvun alkaessa varustamassa siirtoarmeijaa nujertamaan Kiinan boksarikapinan ja Saksan keisari Vilhelm yllytti sotilaitaan julmuuksiin kiinalaisia kohtaan, Solovjov säesti häntä. Ilmeisesti Solovjovin ekumeenisuus tarkoitti viime kädessä pyrkimystä saada Venäjä mukaan kristillisen lännen riveihin ”alkukantaisia” kansoja kurmottamaan.

Dostojevskin ihannointi saisi antaa tilaa sellaiselle nyansoidummalle asenteelle, jossa kirjailijan ongelmalliset piirteet myönnettäisiin avoimesti – sekin kiistaton tosiasia, että hänen teoksensa olivat tärkeä vaikute myös Joseph Goebbelsin, Hitlerin Saksan propagandapäällikön, henkiselle kehitykselle. Venäläisten tai baltiansaksalaisten valkoemigranttien (kuten tallinnalaistaustaisen Alfred Rosenbergin ja riikalaissyntyisen Max von Scheubner-Richterin) osallistuminen natsiliikkeeseen on ollut tiedossa jo pitkään, mutta tuntuu siltä, että Venäjän kulttuurin ideologiset yhteydet natseihin ovat päässeet systemaattisesti suurennuslasin alle vasta viime aikoina, esimerkiksi Michael Kelloggin tutkimusten ansiosta.

Hitleriläisyyden syntyä pohdittaessa on syytä muistaa se ainakin Sebastian Haffnerin omassa Hitler-kirjassaan esillä pitämä asia, että Hitlerin antisemitismi oli leimallisesti itäeurooppalaista, Itävalta-Unkarin valtakunnasta maahantuotua laatua ja että Saksassa juutalaisvastaisuus näytti ennen Hitlerin nousua olevan jo voitettu kanta. Antisemitismiä levitti 1900-luvun alussa organisoiduimmin tsaarin Venäjä, jolle juutalaisviha oli lähestulkoon samanlainen virallinen ideologia kuin kommunismi Neuvostoliitolle. Bolševikkeihin katkeroituneet, äärioikealle radikalisoituneet venäläisemigrantit jatkoivat samaa propagandatyötä esittäen vihatun kommunismiaatteen juutalaisten keksintönä. Tämä vihankylvö saavutti Hitlerin ja muovasi hänen maailmankuvansa.

En tietenkään ota vakavasti sitä nykyään muodikasta väitettä, että Hitler muka olisi ollut jonkinlainen sosialisti – äärioikeiston olemukseen kuuluu ideoiden varasteleminen milloin vasemmisto-, milloin porvaritaholta, millä vetonaulalla nyt tuntuu enemmän ääniä kulloinkin tulevan. Huomattavasti uskottavampaa on ajatella, että Hitler oli sydämessään, tai perimmäiseltä innoitukseltaan, venäläinen antisemiitti, ja nähdä natsipuolue alkujaan venäläisten oikeistoemigranttien luomana, tai ainakin innoittamana, välineenä Venäjän sisällissodan jatkamiseksi. Kun natsien armeija vyöryi Neuvostoliittoon, se oli venäläisten valkoemigranttien liikkeelle panema vyöry. Toki siinä vaiheessa kun natsismi omaksui antisemitisminsä jatkeeksi yhtä tuhoisan rasistisen venäläisvastaisuuden, monet valkoemigrantit hylkäsivät järkyttyneinä natsipuolueen.

 

Vasemmisto ja Neuvostoliitto

Neuvostoliittoon ei suhtauduttu kuten normaalisti suhtaudutaan autoritaarisesti hallittuun, epäoikeudenmukaiseen maahan. Osittain tämä johtui siitä, että maa oli iso, sotilaallisesti vahva ja naapurissamme, joten meillä riitti paljon puhuttuja geopoliittisia syitä olla hiljaa ja huomaamatta kuin entinenkin virtsa sukassa. Tärkeintä oli kuitenkin se, että vasemmiston ja Neuvostoliiton yhteisen aatehistorian vuoksi kannan ottaminen itänaapuriin tuntui aina sisäpoliittisen kannan ottamiselta. Joka ei ollut Neuvostoliiton ystävä, ei myöskään kannattanut konsensusta ja sovittelua sisäpolitiikassa, eli toisin sanoen hän halusi sytyttää sisällissodan uudelleen.

Sellainen perverssi, joka oli sekä avoimesti kriittinen Neuvostoliittoa kohtaan että vasemmistolainen, taas lynkattiin lähimpään lyhtypylvääseen, tai ainakin marginalisoitiin kokonaan. Tällaisia henkilöitä oli ilman muuta merkittävässäkin määrin esimerkiksi SKDL:n (Vasemmistoliiton edeltäjän) ei-kommunistisessa siivessä, mutta laitavasemmiston sisäinen poliittinen kuri kavensi heidän vaikutusvaltansa olemattomiin. Esimerkiksi ”marxilaiseksi keskustelulehdeksi” itseään luonnehtinut Uudistuva Ihmiskunta oli oikeaoppisille kommunisteille vastenmielinen revisionistinen julkaisu, ja tovereita varoiteltiin koskemasta tähän vaaralliseen tartunnanlähteeseen vielä senkin jälkeen kun hurjimman taistolaisuuden kiihko oli lieventynyt.

Neuvostoliitto oli maan lisäksi mielentila, symboli ja jumalolento, tai ainakin erään uskonnolliset mittasuhteet saaneen poliittisen liikkeen oma Vatikaani. Silloin kun neuvostojärjestelmä romahti, yksi suurista toiveistamme oli, että sen tilalle tulleesta Venäjästä kehkeytyisi normaali, myös normaalisti kansainvälisten protestien tavoitettavissa oleva maa. Toisin sanoen silloin kun Venäjällä ilmenisi erityisen karkeita ihmisoikeusloukkauksia, vasemmistolaisetkin maailmanparantaja-aktivistimme paheksuisivat niitä kuten he siihen asti olivat paheksuneet esimerkiksi Yhdysvaltain tai sen tukemien diktatuurien rikoksia.

Neuvostoliiton romahduksesta Putinin kauden alkupuolelle asti näin näytti käyvänkin. Tästä tunnettu esimerkki olivat ne massiiviset mielenosoitukset, jotka nähtiin Anna Politkovskajan murhan jälkeen. Sen jälkeen tilanne on kuitenkin muuttunut. Tämä näkyy esimerkiksi siinä kritiikittömyydessä, jolla kansalaisjärjestöt ja sananvapausaktiivit ovat omaksuneet ilmiselvät Venäjän agentit ja Putinin juoksilaat Julian Assangen ja Edward Snowdenin kultapojikseen.

Nörttikulttuuriin kuuluva itsetarkoituksellinen halu paljastaa salattu ja tuoda julkisuuteen asioita, jotka eivät sinne kuulu, on valjastettavissa palvelemaan vaikka kenen häikäilemättömän tarkoituksia. Jos mafia haluaa tietää, missä ja millä nimellä mafiosoja ilmiantaneet kruununtodistajat nykyään elelevät, se löytää aina Assangen ja Snowdenin kaltaisia naiiveja ”paljastaja”-nörttejä ottamaan selvää asiasta, ”koska kansalla on oikeus tietää”. Aivan yhtä helposti Venäjä voi hyödyntää lapsellisten ”sananvapaus”-intoilijoiden huijattavuutta.

George Orwell irvaili aikoinaan oman aikakautensa pasifisteista ja vasemmistoradikaaleista, että he olivat kyllä valmiita kumartamaan sellaista julmuutta, joka oli kyllin häikäilemätöntä ollakseen menestyksellistä, vaikka esiintyivätkin kaikenlaisen ”sorron” vastustajina. Valitettavasti Orwellin pilkallinen heitto tuntuu osuvalta myös nykytilanteessa. Venäjää uskallettiin arvostella niin kauan kuin se näyttäytyi pelkkänä banaanivaltiona ilman banaaneja, keskisarjan diktatuurina. Nyt kun Putin on pelkällä asenteella onnistunut nostamaan maansa takaisin pelättyjen suurvaltojen luokkaan, maailmanparantajat ovat säikähtäneet pois osoittamasta mieltään sitä vastaan ja vanhat paasikiveläis-kekkoslaiset asenteet ja iskulauseet ovat palanneet käyttöön. Esimerkiksi Erkki Tuomioja, joka ei 80-luvulla suinkaan ollut niin neuvostomielinen eikä suomettunut kuin nykyään kuulee väitettävän, on taantunut täysin uuskekkoslaisuuden käveleväksi fraasikoneeksi.

Vasemmiston piirissä esiintyvä Venäjä-myönteisyys on yksi esimerkki siitä, kuinka typeriä puheet poliittisen muistin lyhytkestoisuudesta ovat. Pikemminkin poliittinen muisti on yhtaikaa hyvin pitkä ja hyvin dementoitunut. Poliittiset muinaismuistot painuvat alitajuntaan hyökätäkseen sieltä äkkiarvaamatta uudelleen esille.

Kommunistien näkökulmasta Suomen ensimmäinen tasavalta oli fasistinen sortovaltio, jossa SKP joutui lymyilemään maan alla julman ohranan vainoamana, ja demokratian – siis sellaisen valtiojärjestyksen, jossa heidänkin puolueellaan oli toimintaoikeudet – loi vasta Neuvostoliitto painostamalla porvarit ruotuun. Tämän ajattelutavan jäänteitä näkyy yhä laitavasemmiston vanhemman polven edustajissa, eritoten työväenluokkaisemmassa rivikannattajistossa, jolle vasemmistolaisuus on pikemminkin sukutraditio, isiltä peritty uskonto, kuin tietoisesti omaksuttu poliittinen aaterakennelma: Neuvostoliiton perijävaltion Venäjän – ei oikeusvaltion eikä kansainvälisten ihmisoikeussopimusten, vaan Venäjän – kuvitellaan takaavan Suomen työväen ihmisoikeudet. Kuvaavasti monet erityisesti vanhemman polven vasemmistolaiset paheksuvat äärioikeistomme ylilyöntejä – ei lain eikä ihmisoikeussopimusten, vaan – Pariisin rauhansopimuksen (!) vastaisina.

Vasemmistolaiseen venäläismyönteisyyteen on toki tuoreempiakin syitä. Yksi niistä on se, että venäläiset ovat joutuneet jo 90-luvulla kärsimään samanlaisesta häikäilemättömästä kuprukapitalismista, joka nykyään koettelee Suomeakin. Heitä pidetään siis rahavallan sortamina kohtalotovereina ja heidän katkeruuttaan länttä kohtaan ymmärrettävänä ja aiheellisena. Samalla ei kuitenkaan haluta myöntää, että kaikki Venäjää sortaneet kuprukapitalistit eivät todellakaan olleet länsimaisia.

Pikemminkin siinä kävi niin, että neuvostojärjestelmän viidakon lain – ”kuole sinä tänään, minä kuolen huomenna”, kuten Aleksandr Solženitsyn sen vankileirikirjassaan muotoili – sisäistäneet venäläiset huijarit keplottelivat haltuunsa kansallisvarallisuuden ja jättivät kansan kurjistumaan. Länsimainen kapitalismi oli tässä enemmänkin taustalla, esikuvana, vaikka toki asiaan vaikuttivat myös kaatoluokan läntiset taloustietäjät, jotka riensivät itäblokkiin tekemään ihmiskokeitaan, kun eivät olleet saaneet toteuttaa itseään lännessä. Oikeastaan siirtymäkauden anarkiaa hyväkseen käyttäneiden venäläisten uusrikkaiden periaatteettomuus ja kyynisyys oli sitä luokkaa, että he tuntuvat pikemminkin yrittäneen jäljitellä neuvostoaikaisen propagandakirjallisuuden pilakuvaa riistäjäporhosta kuin mitään todellista länsikapitalismia. Tulee voida kysyä sekin kysymys, missä määrin neuvostojulmuuden henkisesti saastuttama venäläinen villipetotalous on vaikutuksellaan ohjannut lännen kapitalismin kehitystä viimeisten puolentoista vuosikymmenen aikana.

Vasemmistolaisen Venäjä-myönteisyyden merkittäviä motivaattoreita on tietysti myös automatisoitunut amerikkalaisvastaisuus, jonka vuoksi heikäläiset ovat kerkeitä uskomaan Venäjän tapaan esitellä itsensä vaihtoehtona amerikkalaisjohtoiselle yksinapaiselle maailmalle. Sitä he eivät kuitenkaan tule edes ajatelleeksi, mitä ”yksinapaisen maailman” vaihtoehdot ovat: pienten kansojen alistuminen Venäjän tai Kiinan kaltaisten häikäilemättömien, ohjelmallisesti demokratiaa vastustavien suurvaltojen ikeeseen, tai sitten samanlainen monenkeskinen kansainvälinen anarkia, joka 1900-luvun alkupuolella johti Euroopassa kahteen suursotaan ja ennenkuulumattomiin julmuuksiin. Yhdysvaltain johtamassa maailmanjärjestyksessä on ollut ongelmansa ja epäoikeudenmukaisuutensa, mutta ei se tarkoita, että kaikki vaihtoehdot olisivat automaattisesti parempia. Toki ymmärrän, että esimerkiksi USA:n huonosti harkittujen maailmanpoliisioperaatioiden runtelemissa tai uhkaamissa muslimimaissa voidaan olla tästä asiasta hyvin eri mieltä.

Keskustan venäläismielisyys

Keskustalaisen venäläismielisyyden taustalla on ajatus maaseudun ja haja-asutusalueiden asuttuina pitämisestä itsetarkoituksena. Maalla on voitava asua, koska maalla on voitava asua, eikä perusteita tälle kuulu kysellä. Keskusta tuskin kuitenkaan haluaa houkutella maaseudulle etätyötä tekeviä koulutettuja kaupunkilaisia, koska sille on myös tärkeää vastustaa kaupungin siveetöntä vapaamielisyyttä. Sen sijaan se haluaa palata YYA-aikaan, jolloin itärajan syrjäkylistä käytiin oikeissa rasvanahkatyöläistöissä esimerkiksi Kostamusta rakentamassa ja säilytettiin näin perinteinen itärajan syrjäkylien elämäntapa.

Keskustalaislähtöinen venäläismielisyys luottaa nimittäin siihen, että Venäjällä on aina tarjolla taloudellisia mahdollisuuksia. Vaikka idänkaupan kulta-ajoista on jo monta vuosikymmentä, Suomessa riittää aina höynäytettäviä, jotka kuvittelevat Venäjän olevan täynnä kultaharkkoja vaikka ilmaiseksi kotiin kantaa, jos niitä vain osaa venäjäksi pyytää. Jo parin vuosikymmenen ajan nuoria on narutettu opiskelemaan venäjää ja valmistumaan venäjää osaaviksi työttömiksi vetoamalla niihin kaupallisiin mahdollisuuksiin, joita kieli muka tarjoaa – luonnollisesti äärioikeistomme on käyttänyt tätä samaa ajatusta ruotsin kielen vastaisessa propagandassaan.

Oikeistolaiset putinistit

Oikeistolaiset, fasistisesti värittyneet Venäjän ystävät ovatkin tällä hetkellä parhaiten kiinni aikamme todellisuudessa. He tuskin ovat lukeneet riittävästi historiaa tietääkseen tsaarin Venäjän toimineen Euroopan santarmina eli toimittaneen vanhoillisille hallitsijoille sotilasapua 1800-luvun demokraattista liikehdintää vastaan, mutta heiltä ei todellakaan ole jäänyt huomaamatta se, että Venäjä on asettunut länsimaita repivissä kulttuurisodissa heidän puolelleen esimerkiksi monikulttuurisuutta tai seksuaalisia vapauksia vastaan. Venäjän suoraa apua lännen äärioikeistolle ei ole syytä vähätellä, mutta yhtä virheellistä olisi kuvitella, ettei äärioikeisto ilman eri rahoitusta olisi kyennyt tunnistamaan Putinia vakaumusveljekseen.

Venäjän nousu uusnatsismin maailmankeskukseksi on merkinnyt äärioikeiston aatemaailman yhdenmukaistumista hyvin monenlaisilla tahoilla ja monissa maissa. Suomessa on oltu haluttomia hyväksymään mahdollisuutta, että venäläismielisyydestä muodostuisi meilläkin äärioikeistolaisuuden valtavirtaa määrittävä piirre. Äärioikeistomme itsekin on pystynyt nielemään tämän liittolaisuuden vain yskien ja kakoen. Tyypillisesti heikäläisten puheenvuorot aiheesta esimerkiksi Homma-foorumilla alkavat vuolaalla Venäjän uhan myöntämisellä; tämän alibiosuuden jälkeen siirrytään kuitenkin vakuuttelemaan EU:n ja ”vihervasemmiston” edustamien arvojen olevan niin paljon uhkaavampia, vaarallisempia ja ”mädättävämpiä”, että käytännön asialinjalta tarkastellen Venäjä on sittenkin pienempi paha.

Lopputulemaksi jää, että ”vihervasemmistolaisuuden” vastustaminen on äärioikeistolle tärkeämpää kuin isänmaan varjeleminen Venäjän uhalta. ”Vihervasemmistolaisuudella” he tarkoittavat käytännössä länsimaista oikeusvaltiota, jonka määritteleminen vihreäksi ja vasemmistolaiseksi on toki yhtä odottamaton kuin ansaitsematonkin kohteliaisuus sekä vihreitä että vasemmistolaisia kohtaan. Minun nuoruudessani oikeusvaltio oli nimenomaan kaiken kivettävän ”Systeemin” ilmentymä, jota juuri kaikkien vihertävien tai punertavien vaihtoehtoihmisten piti vastustaa ajaakseen jonkin hyvin epämääräisesti määritellyn spontaanin rakkauden asiaa.

Siihen aikaan konservatiivisuuteen kuului oikeusvaltion puolustaminen nuorilta radikaaleilta. Nykyään taas ”konservatiiveiksi” itseään kutsuvat moittivat juuri perustuslakia ja yhdenvertaisuusperiaatetta. Heidän mielestään on kyseenalaista, että tummaihoisille myönnetään yhdenvertaiset oikeudet, ja perustuslaki taas on heidän vaatimiensa ”maahanmuuttopolitiikan uudistusten” tiellä.

Länsivastaisuus, venäläisyysmyytti ja suomettuminen

Sekä vasemmistolaisesta että äärioikeistolaisesta venäläismielisyydestä vie suora tie mystisen venäläisyyden ihailuun. Sellaista on viime aikoina ollut havaittavissa taiteilija- ja älykköpiireissä, lähinnä jälkiturkkalaisten teatteri-ihmisten keskuudessa. Turkkalaisuudella tietysti on omat yhtäläisyytensä sekä äärioikeistolaisuuteen että äärivasemmistolaisuuteen: Jouko Turkkaa itseään ympäröi aikoinaan jota kuinkin äärioikeistolaisista diktaattoreista muistuttava johtajakultti, mutta johtaja itse oli julistuksellisesti vasemmistolainen – luullakseni kuitenkin vain siksi, että häntä muovanneella aikakaudella vasemmistolaiseksi julistautuminen oli sovinnainen tapa ilmentää näyttelijältä ja taiteilijalta odotettavaa tulipäistä kiihkeyttä poliittisella tasolla. Toisena aikana tarkalleen sama mentaliteetti olisi varmaankin ilmennyt äärioikeistolaisuutena ja raivonationalismina.

Mystinen russofilia liittyy laajempaan länsivastaiseen asennekokonaisuuteen. Sen merkittävin motivaattori tuntuu olevan vihamielisyys kristillisyyttä, ennen muuta luterilaista kristillisyyttä kohtaan, joka esitetään syynä suomalaisten neuroottisuuteen ja ahdistuneisuuteen. Jo 1980-luvulla yksi latteimmista asioista, mitä tyypillinen kansakunnan kaapin päälle pompahtanut nuorehko teatteripelle saattoi sanoa, olivat sanat Lutherin syytä tämä ahdistus. En edes muista, sanoiko tämän (jonkin aikakauslehden kannessa) Turkka, Jussi Parviainen vai joku muu saman porukan edustaja, mutta jo silloin tämä heitto oli puuduttavan ennalta-arvattava klisee.

Siihen aikaan tällä latteudella ei tietenkään ollut minkäänlaista poliittista, saati sitten ulkopoliittista relevanssia, mutta hämmentävää kyllä sen ympärille tuntuu sittemmin kasvaneen kokonainen myyttijärjestelmä, ellei aaterakennelma. Kalevala-elokuvan tekijä Jari Halonen – vanha Jumalan teatterin mies – on sekä elokuvassa että kirjoittelussaan ilmentänyt tätä ideologiaa näkemällä ruotsalaiset, suomenruotsalaiset ja Ruotsin suomalaisten vihollisina, jotka ovat kiskoneet kansakuntamme juuriltaan (tähän liittyvät tietysti ne ikivanhat nationalistiset valhetarinat Suomen myyttisistä kuninkaista ja muinaisesta itsenäisyydestä). Tässä maailmankuvassa pelastajan osa kuuluu Venäjälle, joka edustaa ruotsalaistumista ja kristinuskoa edeltävää alkusuomalaista šamanismia.

En ole hirveän hämmästynyt siitä, että teatterimenneisyyttä on myös Janus Putkosella, joka aikoinaan jätti näyttämöt siirtyäkseen nettiin luomaan ”vaihtoehtoisia uutisia”. Nyttemmin hän on tunnetusti hakeutunut vielä dramaattisempiin paikkoihin keskelle Itä-Ukrainan räiskettä, missä hänellä ilmeisesti on oikean virkamiehen asema toisessa Venäjän tuella luoduista leikkitasavalloista, vaikkei hän tiettävästi osaa edes venäjää.

Nyt en edes vaivaudu keskittymään siihen, miten naurettavaa on nostaa alkusuomalaisen esikristillisen šamanismin esikuvamaaksi juuri Venäjä, jossa vähemmistökansoja – varsinkin suomalaisugrilaisia, eritoten jonkinlaisen pakanauskonnon nykypäivään asti säilyttäneitä mareja – vainotaan ankarasti ja jossa kaikenlainen sorto motivoidaan ja oikeutetaan juuri kristillisellä (ortodoksisella) uskonnolla. Oleellisempaa on, että suomalaiseen nationalismiin on jo kauan kuulunut epähistoriallinen ja virheellinen käsitys ruotsalaisesta sorrosta, josta Venäjä muka vapautti meidät.

On totta, että Venäjä antoi Suomen suuriruhtinaskunnan pitää erilliset lait ja hallintokoneiston sen jälkeen kun maamme liitettiin tsaarin valtakuntaan. Mutta oliko tämä todellakin sellaista huikaisevaa reiluutta, jolla Suomi ”nostettiin kansakunnaksi kansakuntien joukkoon”? Ajatus tuntuu hieman epäloogiselta, sillä se oma laki, jonka Suomi sai säilyttää voimassa, oli juuri Ruotsin laki, siis se sama sortoruoska, jolla kamala kunkku oli Tukholmasta päin meitä huitonut.

Suomalainen kansallismielinen historiamyytti esittää Venäjän mielellään myös suomen kielen asian ajajana syyttäen avoimesti tai peitellysti Ruotsia kansankielen vainoamisesta ja pakkoruotsinkielistämisestä. Tämäkin on epäoikeudenmukaista Ruotsia kohtaan. Ruotsin kuninkaat kääntyivät suomenkielisten alamaistensa puoleen suomeksi käännetyin käskykirjein, ja Ruotsin vallan viimeisellä vuosisadalla saatiin aikaan myös suomenkielinen versio Ruotsin valtakunnan laista umpisuomalaisten lautamiesten tarpeisiin. Siellä, missä oikeaa kielisortoa harjoitettiin, tällainen ei olisi tullut kysymykseenkään – esimerkiksi englantilaisvallan aikaisessa Irlannissa jo käräjien istuminen vainotulla vähemmistökielellä olisi ollut järjetön ajatus. Toki Ruotsissa siirryttiin Suomen menettämisen myötä hyvinkin kielteiseen politiikkaan omalle puolelle rajaa jääneen tornionjokisen suomalaisvähemmistön kieltä kohtaan, mutta tämä oli seurausta Suomen siirtymisestä Venäjän hallintaan – suomesta oli tullut vihollismaan kieli ja epälojaaliuden merkki, jollainen se varmasti ei olisi ollut, jos Suomi olisi 1800-luvulla pysynyt Ruotsin osana.

Kyseinen vihollismaa taas käytti suomen kieltä Suomen suuriruhtinaskunnan etäyttämiseen vanhasta emämaasta. Minun peruskouluaikaiset historian oppikirjani eivät olleet mitään Pirkkalan monisteita, vaan tunnetun kovan linjan oikeistolaisen Kai R. Lehtosen kynästä peräisin, mutta nekään eivät suorastaan kyseenalaistaneet naiivia näkemystä Venäjän keisarista poikkeuksellisen reiluna isäntänä nimenomaan kielipolitiikan osalta. Nykyään on sentään jo mahdollista myöntää, että tsaarin valtakunnan anteliaisuus kielikysymyksissä oli ennen kaikkea taktikointia. Sitä ei sentään ole vielä taidettu uskaltaa historioitsijapiireissäkään kysyä, missä määrin koko fennomaaninen liike ja suomenkielisyysnationalismi oli tsaarin propagandatehtaiden ja salaisten palvelujen luomus – ja missä määrin suomalaisuusliikkeen onnistuminen oli Suomen ja suomalaisten vapaudelle tappio irrottaessaan meidät Pohjoismaista ja kytkiessään kohtalomme Venäjään.

Siksi ei olekaan ollenkaan vaikeaa ymmärtää, että niin äärioikeistolaisten uusnationalistien kuin myöhäisturkkalaisen teatteriväen keskuudessa rehottaa nykyisin venäläismielisyys. Suomalaisessa kansallismielisessä perinteessä on oma venäläismyönteinen (tai Venäjälle kiitollinen) juonteensa, mikä vain pääsee unohtumaan, kun suomalaisten kamalaa ryssänvihaa ovat niin viestimet kuin ”vastuuntuntoiset” älykötkin rituaalisesti paheksuneet jo vuosikymmenten ajan, tietenkin teennäisestä katumuksesta rintoihin lyöden.

Kaipuu Kekkoseen ja sen yhteys maahanmuuttovastaisuuteen

Toki sekä äärioikeiston että taiteilijoiden Venäjä-ihastuksen takana on muutakin. Nykyinen äärioikeistomme edustaa pääosin uutta sukupolvea ja uutta mobilisaatiota. Sille ”vanhat hyvät ajat” ovat käytännössä Kekkosen aikoja, eivätkä voisi muita ollakaan, sillä Kekkonen valittiin presidentiksi ensimmäisen kerran kuusikymmentä vuotta sitten – Kekkosta edeltävästä ajasta käytännöllisesti katsoen kellään ei ole omia muistikuvia. Äärioikeiston kärjessä vaikuttavat ideologit voivat olla hyvinkin puhdasverisiä vanhan koulukunnan uusnatseja ja fasisteja, joille myös Kekkonen oli punikki ja vihollinen, mutta äärioikeiston sittemmät kärryillehyppääjät ja perässähiihtäjät – harhaanjohdettujen suuret laumat – muistavat Kekkosen ajan sillä tavalla kultareunaisena kuin idyllinen lapsuus aina muistetaan.

Minä kuulun juuri siihen sukupolveen, joka syntyi ja kasvoi ainakin murrosikään Kekkosen ajalla eikä kyseenalaistanut olevia oloja. Lisäksi isoisäni, joka oli Maalaisliiton kansanedustaja sotavuosina, kannatti ankarasta neuvostovastaisuudestaan huolimatta (tai ehkä jopa sen takia!) Kekkosen idänpolitiikkaa varsin lämpimästi, pragmaattisin asiaperustein toki. Suomessa esiintyi tuolloin kekkosmielistä isänmaallisuutta ja nationalismiakin. Sellainen asenne perustui ajatukseen, että suomettunut asemamme ilmensi itsenäisyyttä ja kansallista omapäisyyttä sekä suhteessa Neuvostoliittoon että Yhdysvaltoihin.

Kekkoslaisuuden muistumia ilmenee jopa yksiselitteisesti äärioikeistolaisten populistien puheessa: muuan perussuomalaisten yrittäjäsiiven edustajana profiloitunut poliitikko antoi eräässä kansanedustaja-aikaisessa blogipuheenvuorossaan ymmärtää pitävänsä entistä vahvempaa YK:ta varteenotettavana vaihtoehtona EU:lle. Kuten eräs tuttavani irvaili, tämä ei ollut kovin hyvin linjassa perussuomalaisen nationalismin kanssa, koska vahvassa ja jäsenmaihin päätösvaltaa käyttävässä YK:ssa Suomen asioihin olisi sotkeutumassa paljon enemmän ja paljon tummaihoisempia ulkomaalaisia kuin EU:ssa konsanaan. Mutta juuri vankkumaton luottamus YK:hon ja sen perusajatukseen kansakuntien yhteistyöelimenä oli yksi Kekkosen ajan aatteellisia tukipilareita, ja sieltä se päätyi myös perussuomalaisen yrittäjän kirjoitteluun.

Kekkosen ajan haikailu sopii yhteen nykyisen äärioikeistolaisuuden kanssa siksikin, että Suomen rajat olivat vanhoina YYA-aikoina aika lailla kiinni äärioikeiston vihaamilta humanitäärisiltä maahanmuuttajilta. Tähän oli tunnetusti ensisijaisena syynä loikkarien luovutussopimus Neuvostoliiton kanssa: neuvostopakolainen, joka jäi kiinni Suomessa, palautettiin kotimaansa salaisen palvelun armoille – Kekkosen sanamuodon mukaan turvapaikan antaminen heikäläisille olisi ollut ”armon myöntämistä Suomen selkänahasta”. Tämä oli kuitenkin länsisuhteiden kannalta noloa, jolloin päädyttiin hyvin suomalaiseen ”puolueettomuusratkaisuun”: humanitaarista maahanmuuttoa – tai maahanmuuttoa ylipäätään – ei lähtökohtaisesti otettu vastaan mistään. Chileläiset pakolaiset pääsivät maahan yksittäisen diplomaatin omavaltaisella päätöksellä; vietnamilaisten venepakolaisten vastaanottaminen 1970-luvun lopussa oli hyvän tahdon ele akuutin humanitaarisen kriisin aikana.

Nykynäkökulmasta hupaisaa on, että vietnamilaiset venepakolaiset herättivät epäluuloja lähinnä silloisessa laitavasemmistossa, koska he pakenivat kommunistista hallitusta. Vasemmistolaisissa sanomalehtipuheenvuoroissa vietnamilaisia luonnehdittiin ”oikeisto-opportunisteiksi”, mikä taisi olla käytännössä silloinen vastine nykyiselle ”elintasopakolaiselle”. Sitä vastoin monet oikeistolaiset tai sotilastaustaiset henkilöt auttoivat vietnamilaisia sopeutumaan suomalaiseen yhteiskuntaan tavalla, joka nykyään toisi asianomaiselle äärivasemmistolaisen hyysärin maineen.

Vietnamilaisilla oli aivan samanlaisia ongelmia Suomeen sopeutumisessa kuin nyttemmin muslimipakolaisilla: nuoret miehet saattoivat ajautua rikollisuuteen, ja tunnetaanpa Turusta 1990-luvulta vietnamilaissällien tekemä 12-vuotiaan tytön ryhmäraiskauskin – silloinen lehdistö tosin jätti mainitsematta raiskaajien kansallisuuden, vaan kutsui heitä ainoastaan maahanmuuttajiksi tai pakolaisiksi. Nykyään äärioikeistomme pitää vietnamilaisia tietenkin täysin kotoutuneena kansanryhmänä eikä miellä heitä seksuaaliseksi uhaksi. Vietnamilaisten naisten ajatellaan olevan sukupuolisesti tarjolla suomalaisille miehille, koska monien äärioikeistolaisten mielikuva itäaasialaisesta naisesta perustuu ilotalomatkailusta saaduille nautinnollisille kokemuksille. Itäaasialaiset miehet taas nähdään pieninä ja hintelinä olentoina, jotka eivät ”vie naisiamme”.

Kun maahanmuuttovastainen äärioikeisto kaipailee vanhojen hyvien aikojen lintukotoon, jolloin Suomeen ei saanut tulla paljon mistään ja vieraiden maiden kansalaisia karkotettiin hyvinkin vähäpätöisten, uhrittomien rikosten takia, se kaipaa siis Neuvostoliiton aikaan, jolloin tiukka maahanmuuttopolitiikka oli pitkälti myönnytys vahvalle itänaapurille. Toisin sanoen sille on luonnollista toivoa, että itänaapuri taas vahvistuisi kovapintaisen johtajansa ankarien otteiden ansiosta.

Ammattisotilaat ja suomettuminen – Wolf Halsti ja Yrjö Keinonen

Nykyään Natolla on ammattisotilaiden riveissä vankka kannattajakuntansa, mutta ei pidä ajatella, että tämä olisi mitenkään itsestään selvää. Itsenäinen puolustus isänmaallisena itseisarvona tuntuu elähdyttäneen esimerkiksi Wolf H. Halstia, yhtä Suomen tunnetuimmista ja tuotteliaimmista sotilastaustaisista kynämiehistä, jonka henkiseksi testamentiksi jälkimaailmalle jäänyt teos Euroopan kriisi 1987 ansaitsee huomiota siksikin, että 80-luvun tyypillisenä pasifistinuorukaisena jouduin jo tunnustamaan minulla olleen enemmän yhteistä Halstin kanssa kuin olin ennen kirjaan perehtymistä arvannutkaan.

Halsti ei tietenkään hyväksynyt siviilipalvelusta Suomessa, ja rauhanliikettä hän kutsui ”defaitistiseksi”, ts. tappiomielialaa lietsovaksi; mutta esimerkiksi silloisen Länsi-Saksan aseistakieltäytymismuodille hän näki asiallisia ja vakavasti otettavia syitä. Halstin näkemys oli, että asevelvollisen tuli kokea taistelevansa isänmaansa puolesta. Koska Suomi oli puolueeton maa, jonka armeija oli yksinomaan puolustuksellinen, suomalaisella asevelvollisella ei ollut asiallisia syitä kieltäytyä aseista. Sitä vastoin Nato-maiden sotilaiden moraalinen tilanne ei ollut ollenkaan näin selvä.

80-luvulla, Ronald Reaganin aikana, USA-vastainen rauhanliike ei vahvistunut ainoastaan neuvostoliittolaisesta propagandayllytyksestä – vaikka sillä olikin vaikutuksensa, huomattava osa rauhanliikkeestä otti avoimesti etäisyyttä Neuvostoliiton totalitarismista. (Muistan itse asiassa Rauhanpuolustajien aika ajoin harrastaneen uhriutuvaa itsesääli-itkua siitä, kuinka pahoja heitä kohtaan oltiin sadankomitealaisessa rauhanliikkeessä, joka ei tosiaankaan siihen aikaan ollut neuvostomielinen.) Olennainen tekijä oli se, että USA:n ei koettu enää puolustavan Länsi-Eurooppaa Neuvostoliiton uhalta, vaan istuvan eurooppalaisten housuilla ydinsodan tuleen.

Halsti näki esimerkiksi länsisaksalaisen pasifismin johtuvan juuri tästä: Saksalla tuntui Reaganin aikaisen USA:n suunnitelmissa olevan ainoastaan radioaktiiviseksi ei-kenenkään-maaksi pommitettavan puskurivaltion rooli. Tällaisia asenteita ilmaistiin silloin avoimesti ja röyhkeästi: esimerkiksi neutronipommin keksijä Samuel Cohen antoi ylimielisyyttä uhkuvia haastatteluja, joissa hän korosti, että seuraava sota joka tapauksessa käytäisiin Euroopassa, koska ”teillä eurooppalaisilla nyt vain on niin huono säkä”. Tämä tietysti antoi propaganda-aseita suoraan Neuvostoliiton käsiin, ja rauhanliikkeenkin voimistumisessa oli kyse pitkälti reaktiosta siihen, että Yhdysvallat näyttäytyi pelkästään omaa etuaan ajavana imperialistina, jolle länsieurooppalaisilla liittolaisillakin oli vain välinearvo. Tällaisessa tilanteessa Halstillakin riitti ymmärtämystä rauhanliikkeen defaitisteja kohtaan.

Halstin kirjassa Euroopan kriisi ratkeaa rauhanomaisesti, lähes utooppisella tavalla: itse asiassa kirjan loppusivujen tunnelma on häiritsevän pasifistitätimäinen, vallankin kun kirjoittaja kumminkin on sotiimme osallistunut ammattisotilas. Kirjoittajan kuvaama jännityksen laukeamisen jälkeisen uuden rauhan maailma oli toki nuoren tulevan sivarin näkökulmasta hiukan huvittava, koska Halstille se oli ennen kaikkea maailma, jossa nuori saksalainen meni mukisematta armeijaan kokien sen velvollisuutenaan konkreettista isänmaata kohtaan – hänhän ei enää palvellut vierasta sotilasliittoa.

Halstia vielä parempi esimerkki kekkoslaisen ulkopoliittisen oikeaoppisuuden valtavirtaistumisesta sotilaspiireissä on toki Yrjö Keinonen. Keinonen oli ilmeisesti hyvinkin pätevä ja osaava ammattisotilas, joka kuitenkin omista syistään joutui napit vastakkain monien kollegojen kanssa. Puolustusvoimain komentajana Keinonen osallistui Suomen modernisointiin samassa hengessä, jossa sitä toteutettiin koko yhteiskunnassa. Tämä tarkoitti, että hän suoritti useita myöhemminkin voimaan jääneitä uudistuksia, joiden luonne itsessään ei ollut mitenkään puoluepoliittinen, mutta profiloitui samanaikaisesti Neuvostoliiton ystävänä.

Keinosen kerrotaan esimerkiksi ottaneen vastaan kommunistipomo Aarne Saarisen ja neuvostosuurlähettiläs Nikolai Kovaljovin ja antaneen siinä yhteydessä niin kritiikitöntä suitsutusta itänaapurin yhteiskuntajärjestelmälle, että Saarinen – jonka näkemys Neuvostoliitosta tunnetusti oli melko realistinen ja kriittinen – huolestui asiasta. Tässä oli ilmeisesti kyse kenraalin kömpelöstä yrityksestä harjoittaa YYA-henkistä diplomatiaa, mutta nykynäkökulmasta Keinonen näyttäytyy toki tuon tapauksen perusteella varsin epäilyttävässä valossa.

Vastavalkean ammattiupseerit

Sekä Keinonen että Halsti ovat kuitenkin omalla tavallaan esimerkkejä siitä, että sotalaitoksemmekin piirissä neuvostosuuntaan kallistuneella puolueettomuuspolitiikalla on ollut merkittävää ja mahdollisesti hyvinkin aitoa kannatusta. Kekkoslaisuus on suomalaisuudessa syvemmällä kuin tahtoisimmekaan, ja siinä ei ole kyse (enää) vain neuvostopropagandan jälkivaikutuksista, vaan myös eräänlaisesta sisäistetystä herruudesta.

Siksi ei pidä ollenkaan yllättyä siitä, että esimerkiksi Vastavalkean kaltaisilla Venäjän asiaa ajavilla propagandasivustoilla esiintyy myös ammattiupseereja. He edustavat suuntausta, joka Kekkosen aikana oli ilmeisesti hyvinkin levinnyt puolustusvoimien upseeristossa. Lisäksi on syytä muistuttaa, että Venäjän uudella taantumuksellisella idealla on houkutuksensa heihinkin.

Suomessa ei aikoihin ole ollut varsinaisia isänmaallisia intellektuelleja, jotka olisivat pyrkineet muotoilemaan, mitä suomalainen isänmaallisuus ja maanpuolustushenki voisivat 2000-luvulla olla. Suomessa ei ole puoluerajojen yli laajaa arvovaltaa nauttivaa ajattelijaa sanomassa suoraan, että esimerkiksi homoseksuaalien oikeudet ovat osa sitä vapaata Suomea, jota pitää puolustaa, tarvittaessa asein. Isänmaallisuuden päivittämisestä nykyaikaan ei ole ollut laajaa keskustelua tältä pohjalta, eikä sitä tulekaan nyt kun (pitkälti Venäjän ohjailema) radikaali äärioikeisto on mustamaalaus- ja nettitörkeyskampanjoillaan karkottanut julkisuudesta kaikki omastaan poikkeavat tulkinnat isänmaallisuuden käsitteestä. Kun Venäjä nyt julistaa, että länsi on homoseksuaalisuuden sallimisessaan ja pasifismissaan heikko ja naismainen, myös tietty osa ammattiupseereista – toivottavasti lähinnä evp-upseereista – on valmis uskomaan tähän ja liittymään Venäjän propagandasivustojen taustavoimiin.

Monelle ”isänmaallisuus” tarkoittaa poikkeavien ryhmien oikeuksien vastustamista. Tämä toki on ymmärrettävääkin, sillä esimerkiksi homojen oikeuksia on ollut ajamassa sama vasemmisto, joka on myös kannattanut aseistakieltäytymistä ja vastustanut armeijaa sinänsä. Mutta isänmaallisuuden määritelmä on lähtenyt karkuteille, jos kaikkein korkeimpana isänmaallisuuden muotona pidetään liittoutumista Venäjän kanssa Suomen itsenäisyyttä, vapautta ja länsimaisuutta vastaan.

Tämä selittääkin, miksi Venäjän propagandatehtaiden palvelukseen on ilmoittautunut kovina oikeistolaisina profiloituneita vanhan polven upseereita. Omassa nuoruudessani yksi tärkeimpiä syitä aseistakieltäytymiseen oli käsitys, että armeija oli sama kuin nämä upseerit, jotka vaikuttivat monellakin tapaa yksilön oikeuksien vihollisilta. Nyt minä kannatan aseellista maanpuolustusta – samasta syystä kuin nuorena sällinä vastustin sitä; ja herrat upseerit taas haluavat antautua Venäjän ylivoimalle, jotta Venäjä veisi meiltä heidän vihaamansa yksilönvapaudet.

Tai kukaties he eivät suinkaan halua antautua Venäjälle. He vastustavat Natoa siksi, että Nato-jäsenyyden suojassa yksilönvapaudet ja liberaali demokratia on mahdollista säilyttää. Sitä vastoin he tietävät, että uskottava itsenäinen puolustus ilman Natoa merkitsee joka tapauksessa liberaalin demokratian tuhoa. Joko liu'utaan Venäjän vaikutuspiiriin – ja Venäjä pitää länsimaisen demokratian olemassaoloa sinänsä uhkana omalle diktatuurijärjestelmälleen, jolloin se ei tietenkään voi suvaita liberaalia demokraattista Suomea omassa huomassaan – tai sitten yritetään oikeasti luoda Suomelle uskottava itsenäinen puolustus, joka merkitsisi tosiasiassa maan militarisointia länsimaisen demokratian kanssa yhteensopimattomalla tavalla.