Teemu Keskisarja persuuntui - Teemu Keskisarja blev sannfinne

Aikoinaan hyvinkin kiintoisia kirjoitellut historioitsija Teemu Keskisarja on suomalaisten historioitsijen perinteitä noudattaen seonnut, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa persujen ehdokkaaksi rupeamista. Yleensä suomalaisen historioitsijan etukäteisdementia, dementia praecox historici Fennici, ilmenee äärioikeistolaistumisena, ja siitä on kyse tässäkin. Äärivasemmistolaisiakin historioitsijoita on toki ollut, sellaisia joiden historiankirjoitus perustuu marxilaisuuteen, ja varmasti monia heikäläisistäkin voi luonnehtia ennenaikaisesti seniileiksi. Mutta nyt en kirjoita heistä.

Teemu Keskisarja, som förr författat helt intressanta böcker, har, som finsktalande historiker brukar, fått snurren, vilket i det här fallet kommer till uttryck i att han kandiderar för sannfinnarna i det instundande riksdagsvalet. När en finsktalande historiker råkar ut för dementia praecox historici Fennici, blir han vanligen högerextremist, och det här fallet är inget undantag. Visst har det också funnits vänsterextrema historiker, vars historieuppfattning utgår från marxism, och många av dessa kan också ses som förtidssenila. Men nu tänker jag inte skriva om dem.

Keskisarjan persuuntuminen on tietysti ollut nähtävissä jo kauan. Hän on esimerkiksi levitellyt täysin yliampuvia julistuksia siitä, kuinka ruotsin kielen opiskelu Suomessa muka on sortoa, koska ruotsinkieliset ovat jotenkin sortaneet suomalaisia. Luetellaanpa siis syitä siihen, miksi tämänlaiset väitteet ovat väärin. Minä en ole historioitsija, mutta tiedän jotain sellaisesta maasta, jossa kielisortoa oikeasti on ollut, eli Irlannista.

Det har givetvis redan länge varit lätt att se vartåt det lutat för Keskisarja. Han har till exempel kolporterat helt överdrivna historier om hur det kantänka är förtryck att undervisa finska elever i svenska, eftersom de svenskspråkiga på något obegripligt sätt förtryckt de finsktalande. Han är helt ute och cyklar, som vi nedan ska se. Jag är ingen historiker, men jag vet en hel del om ett land där det verkligen förekommit språkligt förtryck, dvs Irland.

• Suomalaisilla oli oikeus istua käräjiä suomeksi, ja Ruotsin vallan loppupuolella Ruotsin valtakunnan laki käännettiin kokonaisuudessaan suomeksi maallikkotuomarien tarpeisiin. Oikean sorron olosuhteissa tällaista ei olisi suvaittu./Enspråkiga finnar kunde sitta ting på finska, och mot slutet av svenska väldet översattes Sveriges Rikes Lag i sin helhet till finska åt finsktalande bisittare. Hade det funnits verkligt förtryck hade detta inte tolererats. 
• Kuninkaan käskykirjeet käännettiin suomeksi, eli kuningas kääntyi suomalaisen kansan puoleen suomen kielellä. Suomalaiset miellettiin siis tärkeäksi ja vaivan arvoiseksi osaksi Ruotsin kansaa, ja suomalaisuus oli yksi legitiimi tapa olla ruotsalainen. Tästä päätellen mitään tietoista tai tahallista kielisortoa ei ollut./Kungliga reskript översattes till finska, dvs konungen vände sig till finska folket på dess språk. Finnarna uppfattades sålunda som en viktig del av svenska folket som det lönade sig att tilltala, och finskheten var ett legitimt sätt att vara svensk. Av detta kan man sluta sig till att det inte fanns något medvetet eller avsiktligt förtryck av finska språket.
• Suomenkielinen rahvas taisteli Suomen sodassa rohkeasti Venäjää vastaan Ruotsin kruunun puolesta, koska se tiesi hyvin, mikä Venäjällä odotti. Ennen Suomen sotaa Venäjä oli ominut itselleen Suomen kaakkoiskulman (punainen on kaakon kulma, verta, tulta ennustaa), ns. "Vanhan Suomen", ja suomalaiset tiesivät, että sikäläisten lahjoitusmaiden mahtimiehet kohtelivat alustalaisiaan kuin maaorjia. Tynkä-Suomen talonpojat eivät halunneet tätä, joten he taistelivat venäläisiä vastaan kuin leijonat konsanaan. Yläluokanhan tiedämme kaupungeissaan pitäneen tanssiaisia miehittäjäupseerien kanssa./Den finsktalande allmogen kämpade i finska kriget tappert mot Ryssland och "för Sverige i tiden", eftersom den visste väl vad som väntade i Ryssland. Före kriget hade Ryssland redan erövrat och annekterat Finlands sydöstra delar, det s k Gamla Finland, och finnarna visste att de ryska adliga som fått donationsjordar i Gamla Finland behandlade sina underhavande som livegna. Bönderna i Finlands återstående svenska del ville inte ha livegenskap, de bekämpade ryssarna som man kan förvänta sig av lejonets folk. Överklassen däremot dansade bal med ockupanterna i städerna, som vi vet.
• Suomenkielinen rahvas ei halunnut suomelle virallista asemaa. Se halusi oppia vallan ja kulttuurin kielen eli ruotsin. "Suomalaisuusliike" ei ollut kansan liike./Den finsktalande allmogen ville inte ge finska språket någon officiell ställning. Den ville lära sig maktens och kulturens svenska språk. "Finskhetsrörelsen" var inte någon folkrörelse.
• Venäjän tsaari tuki suomalaisuusliikettä, koska se oli tapa erottaa Suomi vanhasta emämaasta ja länsimaisesta sivistyksestä. Se oli siis välivaihe suunnitelmassa, jonka loppupäässä odotti venäläistetty Suomi - tosin loppuvaihe jäi toteuttamatta, kun Venäjällä syttyi vallankumous. Tosin bolševikeilla oli samantapainen suunnitelma: Suomen itsenäistyminen oli välitavoite, mutta se itsenäisyys oli määrä lopettaa yhteistuumin suomalaisten sosialistien kanssa - tai härskisti asevoimin, jos suomalaiset sosialistit eivät tekisi osaansa suunnitelmasta./Den ryske tsaren stödde finskhetsrörelsen, eftersom den var ett sätt att alienera Finland från det gamla moderlandet och den västliga civilisationen. Det var alltså bara ett skede i ett långsiktsprojekt, som gick ut på att förryska Finland. Visserligen nådde projektet aldrig sin ändpunkt, ty det blev revolution i Ryssland. Visserligen hade bolsjevikerna en liknande plan: det var meningen att Finland till en början blev självständigt, men sedan skulle finska socialister och ryska bolsjeviker tillsammans göra slut på den självständigheten - och om finska socialister inte ville göra sitt, skulle bolsjevikerna helt sonika invadera med vapen i hand.
• Ruotsissa alettiin sortaa suomen kieltä vasta Suomen sodan jälkeen, kun Suomi oli menetetty Venäjälle ja suomen kielestä tuli vihollisen kieli. Kun vielä tiedettiin, että suomalaisuusliike oli Venäjän valtion ja tsaarin suosiossa, oli täysin perusteltua ja aiheellista pitää suomenkielistämispyrkimyksiä vihollisen sabotaasina./I Sverige började man förtrycka finska språket först efter det att Finland inlemmats i Ryssland och finska språket blev ett fiendelands språk. När man dessutom visste att finskhetsrörelsen åtnjöt den ryska statens och kejsarens gunst, var det helt berättigat att se finskhetssträvandena som fientligt sabotage.
• Samalla tavalla Ruotsin viranomaisilla olisi ollut täysi oikeus karkottaa maasta Carl Axel Gottlund, joka yritti esiintyä Värmlannin metsäsuomalaisten asian ajajana, koska Ruotsin näkökulmasta hän tietysti vaikutti Venäjän agentilta./På samma sätt skulle de svenska myndigheterna ha varit i sin fulla rätt att landsförvisa Carl Axel Gottlund, som ville uppträda som sakförare åt skogsfinnarna i Värmland. Ur svensk synvinkel kunde han ju uppfattas som rysk agent.
• Suomalaisuus oli yksi legitiimi tapa olla ruotsalainen, eikä Ruotsi käynyt suurvaltasotiaan yksinomaan suomalaisilla: riikinruotsalainen kirjallisuus on aivan yhtä täynnä kuvauksia siitä, kuinka Tukholman vallanpitäjät ajavat talonpoikia sotilaiksi tappelemaan herrojen sotia kuin suomalainenkin.  Tätä iskelmää on veivannut esimerkiksi Amerikan-siirtolaiskirjoistaan tunnettu Vilhelm Moberg myöhäisessä romaanissaan Förrädarland (suomennettu nimellä Rajamaa)./Finskheten var ett legitimt sätt att vara svensk, och det var inte bara finnar som utkämpade krigen åt Sverige: den rikssvenska litteraturen berättar också ymnigt om hur de stockholmska makthavarna tvångsrekryterar bönder för att slåss åt de stora herrarna. Det var bl a den för sina utvandrarromaner välkände Vilhelm Moberg som vevade den här slagdängan i sin sena roman Förrädarland.
• Kun Venäjä antoi Suomen pitää Ruotsin-vallan aikaiset lakinsa, tämä esitetään merkkinä Venäjän suurenmoisesta reiluudesta Ruotsiin verrattuna. Mutta ne samat lait olivat kuulemma hirveitä sortolakeja silloin kun Ruotsi hallitsi Suomea. Nämä kaksi väitettä eivät voi olla totta samanaikaisesti./När Ryssland tillät Finland att behålla i kraft de svenska lagarna, framställs detta som ett exempel på vilken generös överherre Ryssland var i jämförelse med Sverige. Men samma lagar var kantänka hemska förtryckslagar när Sverige härskade över Finland. De här två påståendena kan inte vara sanna samtidigt.

Arto Luukkasen rappio (pikauusinta) - Arto Luukkanens förfall (snabbrepris)

 Persujen puoluesihteeri Arto Luukkanen oli aikoinaan ihan hyvä ja vakavastiotettava itänaapurin tutkija. Olen itse lukenut hänen kirjansa Neuvostojen maa, joka on varsin asiallinen ja hyvin kirjoitettu esitys Neuvostoliiton historiasta; aikaisemman teoksen Hajoaako Venäjä? olen missannut, valitettavaa kyllä. Mutta jo silloin kun hän tuon lukemani opuksen laati, hänen käsityksensä kotimaamme poliittisesta historiasta olivat sekavia. Olimme jonkin aikaa Facebook-kavereitakin, mutta panin pojan estoon, kun jutut alkoivat käydä liian villeiksi.

På sin tid var den sannfinske partisekreteraren en fin och seriös Sovjet- och Rysslandforskare. Jag är förtrogen med hans bok Neuvostojen maa, "Sovjeternas land", som är en saklig och välskriven framställning av Sovjetunionens historia; den tidigare boken Hajoaako Venäjä? ("Ska Ryssland falla sönder?") har jag dessvärre missat. Men redan när han arbetade på det verk jag läst var hans uppfattningar av vårt lands politiska historia rätt korkade och rubbade. Vi brukade vara kompisar på Facebook, men jag blockade honom när han började berätta alltför vilda historier.

Luukkanen herätti nyt huomiota twitter-viestillä, jossa hän vihjailee mm. sisäministeri Maria Ohisalon olevan Venäjän lahjoma. Tämä tuntuu täysin absurdilta, kun Venäjän antama tuki nimenomaan vihreitä vihaavalle äärioikeistolle myös Suomessa (eli Luukkasen omalle puolueelle) on jo yleisessä tiedossa (toki minä, joka aloin kirjoitella siitä jo toista vuosikymmentä sitten, olen yhä suomenkielisessä mediassa kirjoituskiellossa, mutta kuten tiedämme, todenpuhujalla ei ole yösijaa, vaan hänet ajetaan mäkeen seitsemästä kaupungista, ja ne, jotka ovat ennättäneet aikojensa edelle, joutuvat odottamaan sitä saapuvaksi hyvin epämukavissa pakopaikoissa).

Luukkanen väckte nu ett visst uppseende med ett twittermeddelande, där han bl a insinuerar att inrikesminister Maria Ohisalo tagit emot ryska mutpengar. Det här låter rätt och slätt absurt, när det redan länge varit känt att det är den antigröna extremhögern, Luukkanens eget parti, som står i maskopi med Ryssland (visserligen är jag, som började skriva om detta redan för ett drygt årtionde sedan, fortfarande belagd med utgivningsförbud i alla finskspråkiga medier; men som vi vet har sanningssägaren inget nattkvarter, utan fördrivs från sju städer, och den som hunnit före sin tid måste invänta den på en mycket obekväm tillflyktsort).

Kuten minua fiksummat ajattelijat ovat jo sanoneet, Luukkasen esittämät vihjailut esimerkiksi Elokapina-järjestön "putinismista" ovat järjettömiä siksikin, että Elokapina ja muut nuorten ilmastokapinajärjestöt vaativat fossiilisista polttoaineista luopumista, kun taas Venäjän koko talous perustuu fossiilisille polttoaineille. Ei kai Putin - tunnetusti viekas ja kiero mies - niin tyhmä olisi, että ampuisi itseään noin räikeästi jalkaan? Huomattavasti enemmän järkeä on siinä ajatuksessa, että Putin värvää nimenomaan äijäoikeistoa poliittiseksi tykinruoakseen tekohengittämään auringonlaskun elinkeinoaan.

Klokare tänkare än jag har redan påpekat det vansinniga i Luukkanens insinuationer av "putinism" i organisationen Elokapina (Extinction Rebellion Finland). Elokapina och andra ungdomliga klimatorganisationer kräver slut på fossila bränslen, medan hela Rysslands ekonomi är baserad på sådana. Putin är känd som en klipsk jävel och skulle aldrig skjuta sig i foten genom att stöda fossilfientliga organisationer. Det låter mycket mera trovärdigt att det är precis representanter för gubbhögern som Putin rekryterar för att ge den döende fossilnäringen konstgjord andning.

Vielä absurdimpaa siitä tulee siksi, että kirjansa perusteella Luukkanen ei synnyttänyt mielikuvaa esimerkiksi yksitotisen fanaattisesta vasemmiston vihaajasta. Pikemminkin päin vastoin: hän vaikutti reilulta, myötäelävältä ja myötäkärsivältä ihmiseltä hyvinkin arveluttavia äärivasemmistolaisia toimijoita kohtaan. Siihen aikaan hän suhtautui Neuvostoliittoon ja neuvostokansaan ylipäätään huomattavasti myötämielisemmin kuin vaikkapa minä, ja korosti, että neuvostoliittolaisilla oli yleisinhimillistä ymmärtämystä ansaitsevia syitä kannattaa vaikkapa Stalinia. Samalla hän ei tietenkään kiistänyt neuvostojärjestelmän totalitaarisia ja julmia piirteitä. (Tästä aiheesta hän antoi erinomaisen haastattelun Kansan Uutisten Kai Hirvasnorolle, joka tätä kirjoittaessani löytyy yhä netistä.) 

Ännu mera absurt verkar det här därför att Luukkanen i sin bok om Sovjetunionen inte framstod som en enkelspårig och fanatisk hatare av allt vad vänster hette. Snarare tvärtom: han visade rättvisa, medkänsla och medlidande för rätt betänkliga vänsterextrema aktörer. På den tiden förhöll han sig med betydligt mera empatiskt till det sovjetiska folket än t ex jag och betonade att sovjetmedborgarna hade sina skäl att stötta Stalin, skäl som förtjänade att granskas med allmänmänsklig förståelse. Samtidigt bestred han naturligtvis inte att det sovjetiska systemet var totalitärt och grymt. (Om du läser finska så rekommenderar jag varmt intervjun med Luukkanen som jag ovan i den finska versionen av det här avsnittet gett en webblänk till.)

Luukkasen sittempi aatehistoriallinen kehitys synnyttää lähinnä mielikuvan tri Jekyllistä, joka on vähitellen liukunut mr Hydeksi. Eräät kommentoijat ovat vihjailleet, että tämän rappion taustalla olisi liiallinen mieltymys itänaapurissakin suosittuun voimajuomaan, mutta vaikka ao. häppä olisikin alkanut maistua hänelle enemmän kuin terveys sallisi, en pidä sitä yksinomaisena enkä pääasiallisena syynä, vaikka se Robert Louis Stevensonin tarinan alkuperäinen Hyde olikin tohtorin keksimän erityisjuoman aikaansaannos.

Luukkanens senare idéhistoriska utveckling får en att snarast tänka på dr Jekyll som så småningom förvandlat sig till Mr Hyde. En del folk med starka åsikter har insinuerat att detta förfall beror på att han blivit alltför förtjust i en även i vårt östra grannland populär kraftdryck, men oberoende av om han börjat gilla dryckjom bättre än hälsan tillåter eller inte, tror jag inte det är det enda eller ens det huvudsakliga skälet, låt vara att den ursprungliga Mr Hyde i Robert Louis Stevensons berättelse tillkom som ett resultat av doktorns experiment med särskilda drycker.  

Loppujen lopuksi jo vanhat roomalaiset tiesivät, että in vino veritas, eli suomalaiseen kulttuuriin lokalisoituna: totuus löytyy Ilmajoen Koskenkorvalta ja vieläpä tislatussa muodossa. Jos siis viina on tässä tapauksessa vienyt miestä, se on vain vienyt hänet kohti tosiasiallista itseään, joka siellä empaattisen ja fiksun miehen ulkokuoren alla alun pitäenkin on luurannut. Toisaalta - ei siihen mitenkään itsestään selvästi ole tarvittu viinaa, siihen on kelvannut pelkästään persujen huono seura. Pidän täysin mahdollisena sellaistakin vaihtoehtoa, että Luukkanen on yhtä ankara raittiusmies kuin minä ja että hän on vain antanut persujen propagandan iskeä.

När allt kommer omkring brukade det heta redan i gamla Rom: in vino veritas, eller i vår kultur: sanningen står att dricka i byn Koskenkorva i Ilmola, t o m i destillerad form. Om spriten i det här fallet spelat en roll i mannens förvandling, har den bara fört honom närmare sitt verkliga jag som tydligen alltid gömt sig under hans civiliserade och empatiska yttre. Å andra sidan är det ingalunda självklart att det behövts någon sprit till detta. Det är fullt möjligt att Luukkanen är en absolut helnykterist precis som jag och att han bara låtit sig förföras av sannfinsk propaganda.

Se mikä Luukkasen mielipiteissä oli huomiotaherättävää ennen hänen lopullista persuuntumistaan oli kyllä mielenkiintoisesti sellainen yliampuva viha demareita kohtaan. Ei silleen, ettenkö sitäkin ymmärtäisi. Demarit olivat Suomessa vuosikymmenten ajan valtionhoitajapuolue, joka sai useimmat tavoitteensa toteutettua. Siinäkin tapauksessa että tavoitteet olivat kansan enemmistön kannalta myönteisiä ja kannatettavia (ja mikseivät olisi olleet, kun työväenliike oli luultavasti Suomen historian massiivisin kansanliike ja demarit sen maltillisen valtavirran ääni politiikassa), on selvää että monet yhteiskunnalliset ja poliittiset ryhmät sekä oikealla että vasemmalla katkeroituivat demarien ylivallasta.

Vad jag fann märkligt i de av Luukkanens diatriber jag bevittnade innan han blev sannfinne, var hans överdrivna hat mot sossar. Inte för att jag inte skulle förstå honom. Sossarna var i Finland i årtionden det statsbärande partiet, som kunde förverkliga de flesta av sina mål. Det var uppenbart att dessa mål ansågs positiva och värda att stöda av de flesta finländare - och varför inte, ty arbetarrörelsen var den mest massiva folkrörelsen i Finlands historia och sossarna det politiska språkröret för denna rörelses moderata huvudfåra - är det klart att många sociala och politiska grupper både till höger och till vänster blev förbittrade över sossehegemonin.

Omasta epämääräisen protovihervasemmistolaisen 80-luvun nuoren näkökulmastani demarit olivat sekä tukahduttavan vaikutusvaltaisia että ärsyttävän monessa asiassa oikeassa. Lisäksi demarit olivat siihen aikaan vielä enemmän savupiipputeollisuuden puolue kuin nykyään, ja vaikkapa nykyinen lääkintöneuvos Mikko Paunio aloitti poliittisen uransa savupiippudemarina viljellen sellaista puolijauhoista "vihreiden kritiikkiä", jota nykyään kuulee nimenomaan perussuomalaisilta. Toki hän on nyttemmin liittynyt persujen riveihin, joihin hän olisi kuulunut paljon aikaisemmin.

Ur min egen protogrönt protovänstervridna ungdomliga synvinkel på 80-talet var sossarna både kvävande inflytelserika och hade förargligt nog rätt i förargligt många saker. Dessutom var sossarna på den tiden ännu mera än i dag det parti som stod för skorstensindustrin, och nuvarande medicinalrådet Mikko Paunio inledde sin politiska karriär precis som skorstenssosse med "kritik av de gröna" av en sort som man i dag mest kan förvänta av sannfinnarna. Och riktigt nog har han sedan dess anslutit sig till detta parti, som redan långt dessförinnan hade varit det rätta för honom.

Ja se, että demari hyökkäsi vihreitä vastaan, oli 80-90-luvulla aika lailla normaalia. Silloin kun vihreät ilmaantuivat kuvioihin, moni muukin nuori kuin minä koki heidät nimenomaan irtiottona tunkkaisesta demariudesta ja dogmaattisesta taistolaisesta laitavasemmistosta. Vasemmiston riveistä puolestaan kantautui jatkuvia vihjauksia, kuinka vihreät oikeasti ovat fasisteja. Vihreältä tai pasifistis-idealistiselta taholta näet saattoi jo 80-luvulla kuulua sellaista vienoa Neuvostoliiton tai virallisen ulkopolitiikan kritiikkiä, joka siihen aikaan oli tapana tukahduttaa autoritaarisella äijäilyllä - ja vasemmiston suosima tapa äijäillä olivat nimenomaan natsismivihjailut. (Tämän muistuman vuoksihan täällä Suomessa on nykyään niin vaikeaa sanoa avointa ja oikeaakaan natsia natsiksi.)

Och att en sosse attackerade de gröna var rätt normalt på 80-90-talet. När de gröna dök upp tenderade inte bara jag, utan också många andra unga människor att vara av den åsikten att de representerade en brytning både med unken socialdemokrati och med dogmatisk stalinistisk vänsterextremism. Från vänstern hördes det å andra sidan insinuationer om att de gröna egentligen var fascister. Från det gröna eller pacifistisk-idealistiska hållet hördes det nämligen redan på åttiotalet sådan försiktig kritik av Sovjet eller den officiella utrikespolitiken som man på den tiden brukade tysta ned med gubbauktoritet - och inom vänstern var just insinuationerna om nazism det populäraste sättet att "förkarla". Det är precis därför vi här i Finland än i dag har så svårt för att kalla någon för nazist, inklusive öppet nazistiskt uppträdande högerextremister som begår våldsdåd. 

Tavallaan siis ymmärrän, että kun Luukkasen sisällä riehuva id on nyt päässyt irti, se ilmenee myös demarivastaisuutena. Minun perheenikin oli demarivastainen aivan samasta oikeistolaisesta näkökulmasta, puhumattakaan tietysti siitä, että kotikaupunkini demarit edustivat juuri pahimman sortin savupiipputeollista demariutta ja olivat ulkomaalaisvastaisuudessa jokseenkin persuluokkaa silloin ennen vanhaan kun persut olivat pikkupuolue. Siellä oli helppo inhota demareita, vaikka oli mielestään vapaamielinen tulevaisuuteenkatsoja, ei oikeistolainen eikä konservatiivi. (Meidän hyvin porvarillisessa perheessämme muuten ulkomaalaisvastaisuutta pidettiin siihen aikaan leimallisesti työväenluokkaisena raakuutena, jollaista saattoi odottaa juuri demareilta. Rasismi oli sivistymättömyyttä.)

Det innersta detet inuti Luukkanen vältrar sig nu fritt, och om detta kommer till uttryck som sossefientlighet, kan jag inte förbigå detta utan en viss förståelse. Min familj var sossefientlig utifrån precis samma högersinnade perspektiv, men å andra sidan representerade sossarna i min hemstad just den värsta skorstenssocialismen, och vad beträffade utlänningsfientligheten, var de lika goda kålsupare som sannfinnarna redan när de sistnämnda ännu var ett småparti. I min hemstad var det alltså lätt att hata sossarna trots att man uppfattade sig själv som en frisinnad människa med ögonen öppna för framtiden, inte vare sig som högermänniska eller som konservativ. (I min mycket borgerliga familj ansågs främlingsfientligheten på den tiden förresten vara typisk arbetarklassbrutalitet av den sort man helst kunde vänta sig av just sossar. Rasism var lika med obildning.)

Sekä Luukkasen että generalissimus Halla-ahon demarikuva on kuitenkin järjetön ja epähistoriallinen. Molemmilla pojilla on jonkinlainen pakonomainen tarve selittää demarit Suomen johtavaksi suomettajapuolueeksi ja YYA:n takuupuolueeksi. Mutta kuten kaikki maamme poliittista historiaa tuntevat hyvin tietävät, SDP oli pitkään ns. asevelisosialistien - tiukasti kommunisminvastaisten ja neuvostovastaisten, Aseveliliiton toimintaan osallistuneiden ja yleensä rintamaupseereina palvelleiden - hallussa ja ulkopoliittisesti epäilyttävä, puhumattakaan siitä että puoluetta johti kuusikymmenluvulle asti Neuvostoliiton vihaama Väinö Tanner. SDP joutui kulkemaan pitkän tien ulkopoliittiseen uskottavuuteen, ja tähän erämaavaellukseen kuului mm. puolueen yli kymmenvuotinen hajaannus, kun YYA-myönteiset demarit perustivat oman puolueen, TPSL:n eli Työväen ja pienviljelijäin sosiaalidemokraattisen liiton.

Den föreställning som både Luukkanen och Jussi Halla-aho har av sossarna i Finland är dock vansinnig och ohistorisk. Bägge killarna förkunnar obsessivt att det var socialdemokraterna som var främst ansvariga för den sovjetvänliga utrikespolitiken och som verkade som garant för vsb-pakten. Men alla som vet någonting om Finlands politiska historia kommer ihåg att SDP länge styrdes av s k vapenbrödrasocialister - stränga antikommunister och antisovjetister, som hade varit aktiva i Vapenbrödraförbundet och av vilka många tjänstgjort som officerare på fronten - och att partiet sålunda ansågs utrikespolitiskt suspekt, och den saken blev inte bättre av att det var den av Sovjet avskydde Väinö Tanner som var partiordförande ännu i början av sextiotalet. För sossarna blev det en lång ökenvandring till utrikespolitisk trovärdighet i vsb-Finland, och under denna period drabbades partiet av splittring, när de Kekkonenvänliga sossarna grundade eget parti, Arbetarnas och småbrukarnas socialdemokratiska förbund (ASSF).

TPSL ei ollut mitenkään yksiselitteisesti vasemmistolaisempi kuin SDP. Puolueen nuorisojärjestöön tosin kerääntyi jonkinmoisia pasifistisia radikaaleja ainakin siinä määrin, että Sadankomiteankin merkkinä tunnetuksi tullut hippiaikakauden rauhansymboli sai irvileuoilta nimekseen "skogilaisten hiihtomerkki" - puoluetta kutsuttiin alkujaan skogilaisiksi sen ensimmäisen puheenjohtajan Emil Skogin mukaan. Skogin palattua pääpuolueeseen johtomiehenä toimi Aarre Simonen, joka oli oikeistodemarin maineessa käytettyään kovia otteita lakkolaisiin 1940-luvun lopulla sisäministerinä. Toisaalta TPSL:n lakkauttamisen jälkeen hän liittyi Sosialistiseen Työväenpuolueeseen, pikkupuolueeseen, joka perustettiin TPSL:n raunioille; ja STP ainakin oli varttia vaille kommunistinen hörhösarjan vasemmistopuolue, sen muistan lapsuudestani.

ASSF var inte alls entydigt mera vänstersinnat än SDP. Visserligen tilldrog sig partiets ungdomsorganisation någon sorts pacifistiska radikaler, så att den fredssymbol som också blev känd som De hundras kommittés emblem och som de flesta av oss säkert förknippar med hippietiden av spefåglarna kallades "skogisternas skidmärke" - partiets förste ordförande var Emil Skog. När Skog väl återvänt till SDP var det Aarre Simonen som tog över rodret. Simonen var en känd högersosse som i slutet av fyrtiotalet verkat som inrikesminister och tagit till hårdhandskarna för att kväsa ned strejker. Å andra sidan blev han efter ASSF medlem i Socialistiska Arbetarpartiet, ett litet parti som grundades på ASSFs ruiner; och SAP var åtminstone ett nästan kommunistiskt tokvänsterparti, det minns jag från mina barndomsår.

"Skogilaisten hiihtomerkki" - "Skogisternas skidmärke"

Demarien mukautuminen Kekkosen ulkopolitiikkaan oli vain osa YYA-hengen yleistä valtavirtaistumista Suomessa. Samaa tapahtui myös kokoomuksessa ns. remonttimiesten johdolla. Todellinen YYA-politiikan takuupuolue oli Keskustapuolue, ja juuri sen piirissä harjoitettiin aika krouvejakin keinoja ulkopoliittisen oikeaoppisuuden ylläpitämiseksi. Itse asiassahan persujen edeltäjä, SMP, syntyi erään näiden keinojen uhriksi joutuneen, Veikko Vennamon, aloitteesta. Jos TPSL oli Kekkosta kannattavien demarien puolue, SMP oli alun perin Kekkosta vastustavien keskustalaisten puolue, olkoonkin että toisin kuin TPSL se oli yhden miehen valtakunta (Eino Poutiainen, jolla oli Vennamosta riippumatonta kansansuosiota, joutui Vennamon silmätikuksi).

Att sossarna anpassade sig till Kekkonens utrikespolitik var bara en del av hur vsb-andan blev allmänt accepterad i Finland. Liknande saker skedde ju också i Samlingspartiet under de s k remontmännen. Men vsb-politikens verkliga garant var Centerpartiet, och det var precis inom detta parti man tog till rätt grova tricks för att upprätthålla utrikespolitisk ortodoxi. Föregångaren till sannfinnarna, Landsbygdspartiet, startades ju av Veikko Vennamo, som blivit offer för dessa tricks. Om ASSF var partiet för de sossar som stödde Kekkonen, var Landsbygdspartiet partiet för de centerpartister som motsatte sig Kekkonen - visserligen var Vennamo en auktoritär partiordförande, och en politiker som Eino Poutiainen, som hade egen profil och popularitet oberoende av Vennamo, gillades inte av sin partiledare.

Generalissimus, upseeri ja herrasmies Halla-aho aikoinaan julisti vastustavansa demareita siksi, että hän katsoi puolueen ja erityisesti Mauno Koiviston toimineen väärällä ja pelkurimaisella tavalla Baltian maiden itsenäistymisen yhteydessä. Nyt tiedämme sotaveteraani Koiviston - jolla oli siihen aikaan paljon suuremmat ulkopoliittiset valtuudet kuin Suomen presidentillä nykyään - huolehtineen siitä, että Suomi antoi salaa hyvin merkittävääkin apua Viron itsenäistymiselle samalla kun Moskovaan päin näytettiin julkisesti nöyrää naamaa.

Halla-aho, denne generalissimus, officerare och gentleman förkunnade på sin tid att han ogillade sossarna därför att han ansåg att partiet i allmänhet och Mauno Koivisto i synnerhet hade handlat på ett felaktigt och fegt sätt när de baltiska länderna höll på att återfå sin självständighet. Nu vet vi dock att Koivisto, en gammal krigsveteran - som på sin tid hade mycket större utrikespolitiska maktbefogenheter - hade sett till att Finland i smyg i betydande utsträckning bidrog till Estlands frihetskamp samtidigt som man utåt gav ett snällt och lydigt sovjetvänligt intryck. 

Tämä kaksilla rattailla ajaminen oli toki ollut luonteenomaista suomalaiselle ulkopolitiikalle jo Kekkosen aikana. Ulkopolitiikka oli Suomessa eliitin asia, ja eliitti tiesi varsin hyvin ettei Neuvostoliitto ollut ystävä. Epävirallisilla tasoilla esimerkiksi USA:han luotiin hyvinkin läheisiä suhteita, ja vaikka Kekkonen ei tietenkään voinut auttaa virolaisia itsenäistymään Neuvostoliitosta poliittisesti, hän teki vanhana AKS:n miehenä kaikkensa luodakseen Suomen ja etelänaapurin välille läheistä kulttuuriyhteistyötä. Tätä vain ei kaikenlaisten neuvostoystävyyden syvennys-, levennys- ja laajennusjuhlien huumassa kerrottu kansalle, mikä johti siihen, että oikeistolaiset pelkäsivät (tai olivat pelkäävinään) Kekkosen myyvän Suomen puupennistä Neuvostoliitolle, ja tietyt vasemmistovoimat järkyttyivät (tai olivat järkyttyvinään) kovasti aina kun havaitsivat viitteitä siitä, että julkisuuteen päin ah niin neuvostoystävällisessä YYA-Suomessa harjoitettiin "salaista fasistipolitiikkaa" (ts. USA:lle ystävällistä).

Likadant dubbelspel hade naturligtvis redan under Kekkonen karaktäriserat finsk utrikespolitik. Utrikespolitiken i Finland var förbehållen för eliten, och eliten visste precis att Sovjetunionen inte var en vän. På inofficiell nivå knöts det mycket nära förhållanden med USA, och trots att Kekkonen naturligtvis inte kunde bistå esterna i några självständighetssträvanden, gjorde han som gammal medlem i Akademiska Karelensällskapet allt för att främja kultursamarbete mellan Finland och vår granne söder om Finska viken. Det här berättade man naturligtvis inte för folket, utan man firade bara allehanda finsk-sovjetiska vänskapsfester. Detta ledde till att högern var rädd (eller låtsades vara det) för att Kekkonen höll på att sälja Finland för en spottstyver, medan en del vänstermänniskor var upprörda (eller påstod sig vara det) över att de hade fått reda på att Finland kanske, hur sovjetvänligt det än verkade utåt, i smyg ägnade sig åt "fascistisk" (dvs USA-vänlig) politik. 

Kun asioiden todellinen laita tuli julki Neuvostoliiton romahdettua, olisi generalissimus Halla-ahonkin ollut syytä myöntää olleensa väärässä SDP:stä. Mutta mitä vielä. Hänhän on loppujen lopuksi ennen kaikkea äärioikeistolainen, ei isänmaallinen - hänelle on tärkeämpää vastustaa vasemmistoa (joka hänen ja hänenlaistensa sanavarastossa tarkoittaa koko demokraattista järjestelmää) kuin puolustaa mitään mielekkäästi määriteltävissä olevaa isänmaata, saati vastustaa Venäjän vaikutusta. Hän on itsekin myöntänyt "Höglundin vainoharhaksi" nimittämänsä ilmiön olevan totta, eli persupuolueen toimivan tosiasiallisesti Venäjän käsikassarana. Mutta onko hän yrittänyt tehdä asialle mitään? Ei todellakaan - hän jatkoi puolueen keulakuvana viimeiseen asti ja antoi venäläismielisyyden rehottaa, kun se oli sitä parempaa (persuhenkistä) venäläismielisyyttä.

När det efter Sovjets krasch blev klart hur det i verkligheten förhöll sig, borde t o m generalissimus Halla-aho ha medgett hur fel han var i fråga om SDP. Men det gjorde han givetvis inte. Han är ju framför allt en högerextremist, inte en fosterlandsvän. För honom är det viktigare att bekämpa vänstern (som i hans och idéfrändernas språk är ett kodord för hela det demokratiska systemet) än att försvara fosterlandet i någon någorlunda förnuftigt definierbar betydelse, ännu mindre motsätta sig Rysslands inflytande. Han har känt sig tvungen att medge att den företeelse han kallar "Höglunds paranoia" verkligen existerar, dvs att sannfinska partiet agerar springpojke åt Ryssland. Men har han försökt göra någonting åt saken? Nähä - han fortsatte som galjonsfigur så länge han kunde och gav de rysksinnade i partiet fria tyglar - tydligen var de såna där bättre russofiler. 

Generalissimus Halla-ahon tapauksessa tämä tosin on ymmärrettävämpää. Generalissimus on kuitenkin siinä määrin vanhan kansan äärioikeistolaisia, että hän on saattanut olla ihan tosissaan väittäessään olevansa kriittinen Venäjää kohtaan, ainakin aluksi. Maailma sitten muuttui hänen ympärillään sellaiseksi, jossa Venäjä olikin äärioikeistolaisten ja fasistien puolella, ei suinkaan heitä vastaan; ja samalla tavalla Venäjä-kriittisimmät äänet alkoivatkin kuulua siltä taholta, jota hänenlaisensa nimittävät paremman termin puutteessa "vasemmistoksi". Tämä taisi aiheuttaa generalissimukselle rankkaa kognitiivista dissonanssia eli vähemmän hienolla termillä aivokopan sisäistä ristivetoa. Mahdollisesti juuri sen takia hän lähetti nettihäirikkönsä vainoamaan ensin minua ja sitten Jessikka Aroa. Minut hän sai vaiennettua, Aroa ei.

Fallet med generalissimus Halla-aho verkar dock förståeligare. Generalissimus är visserligen i den utsträckningen en högerextremist av gamla skolan att han åtminstone till att börja med kan ha menat allvar när han påstått sig vara kritisk mot Ryssland. Men sen blev världen kring honom en annan: nu var plötsligt Ryssland på samma sida med extremhögern och fascisterna, inte emot dem; och nu hördes de mest Rysslandkritiska rösterna från vad han och hans idéfränder i brist på en bättre term kallade "vänstern". Det här vållade generalissimus en tung kognitiv dissonans, eller för att tala folkligare, ett visst genomdrag i hans hjärnkammare. Det må ha varit precis därför som han sände ut sin virtuella lynchmobb för att förfölja mig och senare även Jessikka Aro. Mig tystade han ned, med Aro lyckades det inte. 

Luukkanen vaikuttaa kyllä tässä suhteessa kyynisemmältä ja laskelmoivammalta tapaukselta kuin generalissimus. Halla-aho on erikoisalansa ulkopuolella täysin luolamiehen tasolla ja sama sivistymätön peruskyyppari ja rämppäbändin sälli kuin ennen tohtorinhattuaan. Isänmaan suuri tappio oli se, että hän ei pysynyt bändissään rämpyttämässä eikä rokkimenestystä vaille jäädessään antautunut ruiskuttamaan suonensisäisiä huumeita pippelinsä varteen Laihian maamiesseuran yhteisellä ruiskulla. 

Luukkanen gör dock ett mera cyniskt och beräknande intryck än generalissimus. Utanför sin vetenskapliga specialitet är Halla-aho lika ociviliserad som en grottmänniska - han är samma obildade kypare och ståltrådsmusikant som han var innan han fick sin doktorshatt. Det var en stor förlust för fosterlandet att han inte stannade kvar i sitt band och lirade elmotorsgitarr, för att sen, när det väl blivit klart att någon framgång i rockmusiken varken var nära eller fjärran förestående, ägna sig åt att injicera sig intravenöst knark i kuken med en spruta han knyckt av sina kompisar. 

Generalissimuksen sivistys on siinä, että hän osaa alkukielellä lukea 1500-luvun venäläisen Domostroi-kotitalousoppaan ohjeita siitä, miten patriarkaalinen perheenisä lyö vaimoaan ja lastaan oikein, ja ohjeet tuntuvat purreen hyvin, kun hänestä on niihin nojautuen tullut moniavioisuuden kokemusasiantuntija. Luukkasesta sitä vastoin uskoisi, että hän tietää puhuvansa pehmoisia, koska hän oikeastikin on perillä poliittisesta historiasta. Joko hänet on lapsena aivopesty demarivastaisuuteen, niin että hän on aina halunnut epäkriittisesti antautua sille, kuoria päältään sivistyksen pintasilauksen ja päästää idinsä riehumaan - tai sitten hän on pelkkä kyyninen poliitikko, joka yrittää kerätä ääniä ja vaikutusvaltaa mahdollisimman halvoilla keinoilla.

Generalissimus är expert på det gamla kyrkslaviska språket - hans bildning går sålunda ut på att han kan läsa på originalspråket den gammalryska guiden till patriarkal hushållning, Domostroj, där det bland annat upplyses om hur en riktig patriark slår sin fru och sina barn på rätt sätt. Denna läsning verkar ha nyttat Halla-aho, om det är tack vare den han blivit en sån där erfarenhetsexpert på månggifte. Vad gäller Luukkanen misstänker jag att han medvetet snackar i nattmössan mot bättre vetande, eftersom han förefaller veta någonting om politisk historia. Antingen har han sedan barndomen hjärntvättats till att hata sossar, så att han alltid frestats till att okritiskt omfatta detta hat, kasta av sig civilisationens tunna fernissa och släppa sin sämre natur fri - eller så är han bara en cynisk politiker som tar till de billigaste tricks man kan tänka sig för att få röster och inflytande.

PS: En todellakaan sano, ettei demareissa olisi venäläismielisiä toimijoitakin. Hiljattain kävin trollaamassa pahamaineisen Mikko Elon somesivulla, jossa oli todellisten Venäjää palvovien törkimysten kokoontumisajot. Oli omalla tavallaan huvittavaa nähdä, että se porukka ei eronnut sanankäyttönsä eikä sympatioidensa suhteen millään tavalla persuista, ainakaan mitä vihreisiin ja Elokapinaan kohdistuviin asenteisiin tulee. Voitte olla varmoja siitä, että kun menin sinne heittämään ne tavalliset vuorosanani itärajan takaa Suomeen tankeilla hyrryttelevistä piippalakeista, jotka jo huomenna ampuvat räjähtävän luodin suomalaisten pikkulasten päähän ja nauravat kyrillisesti xa-xa-xaa, siihen porukkaan tuli, heh heh, eloa.

PS: Jag vill ingalunda förneka att det finns rysksinnade aktörer även bland sossarna. Nyligen var jag och provocerade på en av den beryktade Mikko Elos sidor på sociala medier, där det pågick ett virtuellt samkväm för landets värsta Rysslanddyrkande grobianer. Det var på sitt sätt roande att se att det gänget inte på något sätt skilde sig från sannfinnarna vad gäller attityderna mot de gröna och mot Extinction Rebellion Finland. Ni kan vara säkra att det blev liv i den luckan när jag där slängde ifrån mig mina vanliga repliker om ryska soldater som redan i morgon åker hit med sina pansarvagnar för att skjuta finländska småbarn en dumdumkula i huvudet och skratta kyrilliskt xa-xa-xaa. 

Mutta Mikko Elo ei ole mikään erityisen edustava demari: hänen poliittinen uransa tuntuu itse asiassa kärsineen juuri liiallisen bäckmanilaisuuden takia. Demareista on viime aikoina kuulunut hajanaisehkoja ääniä (Liisa Jaakonsaaren nyt ainakin) jopa Nato-jäsenyyden puolesta, ja miksei olisi: veljespuolueet Euroopassa ovat olleet nimenomaan Naton takuumiehiä, ja aivan kuten EU (johon pitkälti juuri demarit aikoinaan meidät veivät), myös Nato on ollut keskustaoikeiston ja keskustavasemmiston yhteinen projekti, ei mikään epämääräinen natsisalaliitto.

Men Mikko Elo är inte någon särskilt representativ sosse: hans politiska karriär förefaller faktiskt ha blivit lidande av en alltför bäckmanliknande världsbild. Det har på sistone hörts sporadiska Natovänliga yttringar från en del sossar (Liisa Jaakonsaari åtminstone), och varför inte: socialdemokratiska partier i Europa har uppträtt som garanter för Natomedlemskapet, och precis som EU-medlemskapet (som det på sin tid inte minst var sossarna som förespråkade för Finland) har också Nato varit ett gemensamt projekt för den moderata högern och den moderata vänstern, inte någon nazistisk sammansvärjning.

Uusinta vanhasta blogista: Maahanmuuttokriitikot palvovat kovaotteista, autoritaarista Singaporea - vaikka Singapore on monikulttuurinen

 (julkaistu alun perin Paljastetun blogissa 14. marraskuuta 2013)

Usein hompanssien keskusteluissa esitetään jonkinlaisena esikuvana Singapore, koska sinne ei päästetä turvapaikanhakijoita. Itse asiassa useampi kuin yksi maahanmuuttokriitikoistamme asustelee nykyisin juuri Singaporessa, isänmaallista kyllä, ja olenpa erään sinne asettuneen nähnyt netissä valittelevan sitä, että ”kansallisvaltion kannattajia” Suomessa vainotaan.

On siis syytä tarkastella Singaporea valtiona, kun kerran se on ilmeisesti maahanmuuttokriitikoiden mielestä esikuvallinen.

Singaporen nimessä sing- on intialaisperäinen sana, joka tarkoittaa leijonaa. Tämä merileijona on Singaporen symboli. Copyright: Erwin Soo/Wikipedia.

Singapore on väkiluvultaan jokseenkin Suomen kokoinen, mutta pinta-alaltaan tietysti viisisataa kertaa pienempi kaupunkivaltio, joka tunnetaan maailmalla ennen muuta finanssi- ja kauppakeskuksena. Se oli aikoinaan brittiläinen siirtomaa, mutta mikäpä maapala ei siihen aikaan ollut. 1800-luvun alkupuolella Singapore oli yksi brittien ns. salmisiirtokunnista (Straits Settlements) Malakan niemimaalla; Malesian itsenäistyttyä Singapore kuului aluksi siihen, mutta erosi pian omaksi itsenäiseksi valtiokseen, koska singaporelaiset eivät halunneet jäädä Malesian ja Indonesian välille syttyneen sodantapaisen konfliktin jalkoihin.

Nykyään Singapore on yksi maailman vauraimpia ja menestyneimpiä maita monilla mittareilla. Ei siis ole mitään ihmeteltävää siinä, että hompanssit haluavat Suomesta Singaporen. Mutta katsotaanpa, millaista elämä Singaporessa olisi hompanssille.

Stamford Raffles, joka ajoi britti-imperialismin asiaa alueella ja perusti Singaporen. Lähde/source: Wikipedia.

Singapore on monikulttuurinen maa. Maassa on neljä virallista kieltä: englanti, mandariinikiina, malaiji ja tamili. Useimmat julkiset kyltit ovat kaikilla neljällä kielellä. Käytännössä vahvimmat kielet ovat englanti ja kiina, molemmat periaatteessa maahanmuuttajakieliä. Malaiji on se kieli, jota alueella on alun perin puhuttu, aivan kuten naapurimaassa Malesiassakin – se on yksi alueen suuria kieliä, joka on levinnyt kauppiaiden mukana, ja sukua Polynesian ja Filippinien kielille. Brittisiirtomaa-aikana se kuitenkin jäi isompiensa jalkoihin, kun maata hallitsemaan asettui brittivirkamiehiä ja työvoimaksi kaupunkivaltion kehittyvään kapitalismiin muutti laumoittain kiinalaisia. Tamili taas on Singaporen intialaisyhteisön kielistä puhutuin – se on yksi eteläisen Intian dravidakielistä. Missä britit, siellä intialaiset – tämä sääntö päti siirtomaa-aikana, ja intialaisyhteisöjä ja intialaisvaikutteita on tänäänkin monissa entisissä brittisiirtomaissa.

Nelikielinen Singapore. Kielet ovat englanti, kiina, malaiji ja tamili. Malaiji on Malesian pääkieli (ja Indonesian virallinen kieli on käytännössä malaijin murre). Tamili on yksi eteläintialaisista ns. dravidakielistä. Lähde/source: Wikipedia

Käytännössä tietysti kielet ovat sekoittuneita: kadun hallitseva kieli on yhtaikaa kiinalais- ja brittiläiskorosteinen, lauserakenteeltaan kiinalaisvaikutteinen Singaporen englanti eli ns. Singlish.

Mietitään, miltä tämä näyttäisi Suomessa: meillä puhuttaisiin yleisesti siirtomaa-ajan perintönä ruotsia (vrt. Singaporen englanti), mutta suurin osa maan väestöstä olisi venäläisiä (vrt. Singaporen kiinalaiset), mahdollisesti myös muita slaavilaisia itäeurooppalaisia, esimerkiksi puolalaisia (suurin osa Singaporen kiinalaisista puhuu muita kiinan muotoja kuin mandariinia, ja kiinan ”murteet” ovat tosiasiassa pikemminkin sukukieliä, eivätkä edes kovin läheisiä). Kansallislaulu olisi suomeksi (Singaporessa se on malaijinkielinen), samoin eräät muut isänmaallisesti symboliset tekstit (Singaporessa malaiji on armeijan komentokieli sekä kunniamerkkien mukana annettavien kunniakirjojen kieli). Vaikea sanoa, mikä porukka voisi vastata intialaisia, mutta sovitaan nyt vaikka niin, että Venäjältä olisi venäläisten ja puolalaisten lisäksi muuttanut turkkilaiskieliä, kuten tataaria, azeria ja turkmeenia, puhuvia muslimeja. He olisivat luultavasti saaneet tataarista virallisen kielen, kuten tamili on Singaporessa. Azerimme ja turkmeenimme olisivat vallitsevissa oloissa suhteellisen tyytyväisiä tilanteeseen, koska turkkilaiskielet ovat yleensä keskenään ymmärrettäviä, joten hekin saisivat melko paljon tolkkua tataarinkielisistä kylteistä ja kokisivat saaneensa tunnustusta omalle etniselle erityisluonteelleen.

Singaporelaiset sotilaat Afganistanissa laulavat kansallislauluaan Majulah Singapura lipunlaskun yhteydessä. Lähde/source: Wikipedia, copyright Peter Ferrell of the US Army

Puhutuin kieli olisi tietenkin pakkoruotsi, joka toki olisi saanut paljon vaikutteita venäjästä. Tietenkin virallinen Suomi järjestäisi aika ajoin kampanjoja puhtaan riikinruotsalaistyyppisen ruotsin puolesta: ”Tala ren svenska!” -iskulauseita roikkuisi joka seinällä. Venäläisväestömme puhuisikin siedettävää riikinruotsia, vaikkakaan ei aina aivan täydellistä. Jokainen julkinen tiedotuskyltti olisi ruotsiksi, venäjäksi, suomeksi ja tataariksi, tässä järjestyksessä. Suomen kielellä olisi seremoniallinen asema esimerkiksi kansallislaulun ja armeijan komentojen kielenä, mutta Suomalaisuuden liitto, joka tässä vaihtoehtotodellisuudessa olisi kiltti ja hallitusta kohtaan nöyrä sylikoirajärjestö, esittäisi silloin tällöin kohteliaita ja sivistyneitä vetoomuksia perinteisen kansalliskielen aseman parantamisen puolesta. Hallitus vastaisi yhtä kohteliailla ja ympäripyöreillä fraaseilla, mutta elämä jatkuisi entiseen tapaan meluisan afäärihengen vallitessa, ruotsiksi ja venäjäksi.

Ainoastaan mandariinikiina on virallinen kiinan kielen muoto Singaporessa, mutta eri "murteiden" (käytännössä sukukielten) puhujilla on omat kulttuurikeskuksensa. Tässä teochew-kiinalaisten keskus. Teochew kuuluu kiinan min nan -murteisiin. Lähde/source: Wikipedia user Sengkang

Singapore on vauras, säntillinen ja lahjomaton maa, jossa on hyvä tehdä bisnestä, mutta monet länsimaiset oikeudet ja vapaudet ovat siellä huonolla tolalla. Ilkivaltaisia nuoria miehiä rangaistaan siellä raipaniskuilla – jostain kumman syystä maahanmuuttokriitikkomme eivät pidä tätä erityisen barbaarisena, vaikka näkevätkin islamin sharia-lain edellyttämät raipparangaistukset merkkinä äärimmäisestä pahuudesta ja raakamaisuudesta. Mutta tämähän ei ole ensimmäinen eikä viimeinen asia, johon hompanssit soveltavat kaksia sääntöjä.

Kulkukieltokyltti Fort Canning Parkissa. Kielto koskee luultavasti Fort Canningin vesivarastoa, joka tietenkin on elintärkeä ja vartioitu kohde. Lähde/source: Wikipedia

Kuten edellä tuli mainituksikin, Singapore on monikulttuurinen maa, ja monikulttuurisuus otetaan siellä vakavasti – suorastaan kuolemanvakavasti. Tämä ei ole pelkkä kielikuva. Raipparangaistuksen ohella Singaporessa on yhä käytössä kuolemanrangaistus, ja teloitusmääräyksiä jaellaan anteliaalla kädellä. Aseiden käyttö on maassa turvallisuusjoukkojen, poliisin ja armeijan yksinoikeus, mutta perussiviili pannaan tuliluikkuleikeistä herkästi kalmajäähypenkille. Esimerkiksi kokoontumisvapautta rajoittavan lain rikkomisesta voi joutua hirsipuuhun, jos yrittää turvata laitonta poliittista kokousta ampuma-asetta heiluttamalla (edes aseen laukaiseminen ei ole välttämätöntä). Pyssyllä ampuminen asutulla alueella voi sekin olla nirrinlähdetysperuste, vaikka kukaan ei olisikaan ollut vaarassa.

Monikulttuuripolitiikan arvostelu sinänsä ei ole vielä kuolemantuomion arvoinen rikos Singaporessakaan, mutta maan hallinto lähtee siitä periaatteesta, että minkäänlaisia etnisten suhteiden horjutusyrityksiä ei hyväksytä. Hommafoorumilaistyyppisiä puheenvuoroja esittävät singaporelaiset joutuvat hyvin huumorintajuttoman oikeusistuimen eteen, sillä monikulttuurisen maan sisäisen sopusoinnun säilyminen on osa perustason yhteiskuntarauhaa, sitä harmoniaa, jota itämaissa ei järkytetä. On myös todennäköistä, että hommalaistyyppisistä puheista päätyisi Singaporessa pitkäksi aikaa turvasäilöön (paikallisella termillä ennaltaehkäisevään vankeuteen,preventive detention) – vangituksi hallinnollisella määräyksellä ilman oikeudenkäyntiä – vaikka laista ei suoraan löytyisikään passelia pykälää.

Homma-foorumilla on, kuten tiedämme, jo vuosia esiintynyt fantasioita sisällissodasta, ”punamädättäjien” surmaamisesta ym. Hompanssit ovat myös joka välissä korostaneet aseistautuneisuuttaan ja asetaitojen tarpeellisuutta nujerrettaessa maata hallitseva eliitti. Singaporessa tällaisista puheista irtoaa melkoisella todennäköisyydellä henkiriepu, ainakin jos niitä tussareita ja torrakoita löydetään asianomaisten kotoa. Luultavasti Singaporessa yksikään hommafoorumilainen ei enää olisi vapaalla jalalla, eivätkä törkysuisimmat ainakaan valtiopäivillä hilluisi: jos Suomi olisi kuin Singapore, he olisivat joutuneet jouluksi kaulastaan kuuseen roikkumaan, täysin voimassa olevien lakien mukaan. Monikulttuurisuuden vastustaminen olisi tietenkin laskettu raskauttavaksi asianhaaraksi tuomiota langetettaessa.

Pistää naurattamaan, että Suomea kommunistisena helvettinä pitävä ja täältä Singaporeen emigroitunut mies itkeskelee sitä hirveää sortoa, jota ”kansallisvaltion kannattajat” Suomessa muka joutuvat kärsimään. Täällä meillä ”kansallisvaltion kannattajat” äänestetään eduskuntaan meidän kaikkien selkänahasta veroina revittyjä sievoisia tuloja nauttimaan ja asioistamme päättämään, kun Singaporessa he joutuisivat vihreää mailia kävelemään.

Kaikilta osin on siis käsittämätöntä, että maahanmuuttokriitikot niin ihailevat Singaporea. Monessakin mielessä sen luulisi olevan heidän painajaisensa: maa, jossa kammottu ”väestönvaihto” on jo toteutunut alkuperäisen malaijiväestön jäätyä täysin kiinalaisvyöryn jalkoihin; maa, jossa maahanmuuttajien ja siirtomaaherrojen kielet ovat paremmassa asemassa kuin historiallisen asuttajakansan kieli; maa, jossa kaikenlainen monikulttuurisuuden rohkea kyseenalaistaminen – esimerkiksi nyt vaikka sianpäiden heitteleminen moskeijaan – tulkitaan kansallisen turvallisuuden uhkaamiseksi ja jossa siitä rangaistaan tämän tulkinnan mukaan; maa, jossa isojen poikien viattomat aseleikit ja oikeutetut sisällissotafantasiat johtavat kuolemanselliin ja kaulakiikkuun. Miten ihmeessä hompanssit voivat intoilla tällaisesta maasta?

Todellisuudessa hommalaisten tavoitteena ei oikeasti ole maahanmuuton rajoittaminen, saati sitten kansallisen kulttuurin puolustaminen. Se, mitä he haluaisivat, olisi avoimesti sortava, kova ja väkivaltainen valtiovalta nykyisen kiltin ja neuvottelevan sijaan. Esimerkiksi Singaporen kaltainen – maahan on muodollisista demokraattisen oikeusvaltion piirteistään huolimatta varsin autoritaarinen, kovaotteinen ja painostava, ainakin länsimaisen liberalismin näkökulmasta. Kiinalaisen kulttuurin lähtökohdat voivat olla hyvinkin toisenlaiset, en minä sitä sano – olkoonkin että aika monet singaporelaisen yhteiskunnan ja lainsäädännön erikoispiirteet ovat ilmeisesti vakiintuneet jo brittisiirtomaa-ajalla. Yksi tulkinta Singaporen oloista onkin, että siellä paikallinen väestö on alkanut hallita itseään omina siirtomaaherroinaan.

Suomen kaltaisissa maissa valtion valtaa käytetään ja sovelletaan melko sivistyneesti ja asiallisesti, ja avoin sorto loistaa enimmäkseen poissaolollaan. Luonnollisesti tällaisenkin valtion tukena on kova ja armoton väkivaltakoneisto, jolta kyllä saa luodin nahkaansa, jos sitä menee avoimesti uhkaamaan. Se kuuluu valtion luonteeseen ja määritelmään. Meillä vain sivistyminen on niin pitkällä, ettei täällä lähetetä dum dum -luoteja ampuvaa tappajaosastoa joka ikistä kiljupunkkaria lahtaamaan vain siksi että se kiljuu hasispäissään torilla armeijan olevan perseestä ja hallituksen natseja.

Juuri tämä valtiovallan sivistyneisyyden aste se pohjimmiltaan ottaakin hommalaisia aivoon. Kansallisesta kulttuurista he eivät oikeasti voisi (v---u!) vähempää välittää, ja luultavasti muslimitkin olisivat talibaneja myöten Homman kirjoissa ihan hyviä tyyppejä, jos Neuvostoliitto olisi yhä olemassa, miehittäisi Afganistania ja kävisi kommunismin nimissä sotaa paikallisia islamistiryhmiä vastaan. Valtiovallan humaani ja kiltti julkisivu se heitä suututtaa.

Mitä todennäköisimmin hompanssit kelpuuttaisivat monikulttuurisuuden ja paljon nykyistä vapaamman maahanmuuttopolitiikan, jos sitä sovellettaisiin singaporelaiseen tapaan: sinä hyväksyt nyt tuon moskeijan tuossa vastapäätä, tai sitten kohtelias kiinalainen pyöveli sovittaa köyden käkättimesi ympärille. Kun maahanmuuttokriitikot uskottelevat itselleen, että heille esitetyt varsin kohtuulliset vaatimukset kohdella muita ihmisiä ihmisiksi ovat jotain ”kommunistien harjoittamaa mielipidevainoa”, taitaa olla niin, että kyse on heidän jonkinmoisesta seksuaalisesta tms. fantasiastaan: itse asiassa kaikki olisi heidän mielestään täysin kunnossa, jos yhteiskunta panisi heidät kuriin kädestä vääntämällä ja pyssyllä uhkaamalla.

Silloin kun joku hommalainen onnistuu vuosikausia kuvottavia törkeyksiä syydettyään hankkimaan itselleen parin hassun huntin sakot kansanryhmän vastaisesta kiihottamisesta, voi sitä uhriutumista, itsesääliä ja oman kilven kiillottamista. Sekä hommalainen itse että hänen kannattajansa ja tukijansa oikein piehtaroivat mielihyvässä ja marttyyriudessa ja vertailevat täysin päättömästi taskurahasakkojaan Neuvostoliiton tai Natsi-Saksan uhrien kokemiin julmiin rangaistuksiin, mitä näitä nyt olikaan: teloittamisia takaraivoon ampumalla (Katyn), kaasukammiossa tikahduttamisia (Auschwitz), napapiirin taakse karkoittamisia (Siperia, Komi) ja vaarallisten ja epäterveellisten töiden teettämisiä ilman suojavarusteita (Kolyma).

Omasta mielestäni on lievästi sanoen mautonta esittää, että kännykän hinnan suuruisen summan maksaminen valtion kassaan olisi kärsimyksenä millään tavalla verrannollinen kaivos- tai metsänhakkuutöissä menehtymiseen, kaasukammiossa kuolemiseen tai Siperian-reissuun ilman talvivarusteita (muslimikriittisinä ihmisinä hompanssit varmasti ilahtuvat siitä, että Stalinin Neuvostoliitossa juuri muslimismiehiä kaapattiin Siperian vankijuniin lämpimistä koti-staneistaan ja vietiin kylmälle tundralle etelämaalaisissa vaatteissa).

Tämän lisäksi tietysti ei voida millään tavalla rinnastaa totalitaaristen murhaajavaltioiden vankeja ja uhreja, jotka usein joutuivat pidätetyiksi, vangituiksi ja tuomituiksi tietämättä itsekään miksi, ja maahanmuuttokriitikoita, jotka tieten tahtoen pyrkivät saamaan syytteen ja tuomion, ja jotka ovat varmasti oikein lakikirjasta tai nettirikoslaista vielä tarkistaneetkin pykälän. Hompanssit ja hompanssien idolit tietävät oikein hyvin, mistä heitä tai heidän palvomaansa sankarintekelettä syytetään, toisin kuin Neuvostoliiton vankileirijärjestelmän ”kaniinit”. Hommaidolin ei tarvitse pelätä joutuvansa poliisin hakkaamaksi eikä häneltä kiristetä tunnustusta väkivalloin eikä nöyryytyksin.

Lisäksi hommalaisilla on nykyään edustajia ajamassa asiaansa, eli mahdollisuuksia muuttaa paheksumaansa lakia. Sellaistahan heikäläiset ovat itse asiassa herrain päivillä ehdotelleetkin, mutta ilmeisesti vain irtoheittoina. Politiikka on kuitenkin kompromisseja ja kaupankäyntiä, eli jos hommahenkiset poliitikot haluavat muuttaa pykälää, heidän on syytä kertoa, mistä keskeisistä vaatimuksistaan he ovat valmiit luopumaan. Lainmuutosehdotukset on aina valmisteltava huolellisesti etukäteen ja perusteltava. Tätä hompanssiherrat eivät tietystikään ole yrittäneetkään.

Politiikka perustuu siihen ajatukseen, että omaa asiaa ajetaan niin pitkälle kuin osataan ja voidaan ja että kaikilla on oikeus ajaa omaa etuaan. Hompanssit eivät tietenkään tällaista hyväksy. Kaikki muut kuin he itse ovat kommunisteja ja he tietävät mikä on totuus ja kansan kanta ja isänmaan etu. Lakien noudattaminen ei kiinnosta, sillä valkoinen heteromies tietää kyllä ihon ja kivesten vaistolla mikä on oikein tai väärin, ja kaikki lait on Demla-salaliitto säätänyt suosimaan homoja ja neekereitä, sen on Halla-aho todistanut kirkkoslaavitieteellään. Kaikenlaiset kompromissit kommunistipuolueiden kanssa (sellaisiksi luetaan mm. Keskusta ja Kokoomus) ovat pikkusormen antamista pirulle.

Tietysti tällainen yhteistyöhaluttomuus on populismin elinehto. Populistipuolue saa ääniä lupaamalla yhdeksää hyvää ja kymmentä kaunista äänestäjilleen jahka se ensin pääsee valtaan. Lupauksia on kuitenkin mahdotonta toteuttaa, koska ne ovat yleensä loogisessa ristiriidassa keskenään – hieman yksinkertaistaen: vuokria ei voida samanaikaisesti korottaa vuokraisäntien ja alentaa vuokralaisten mieliksi. Siksi kompromissittomuus on keskeinen osa populistin poliittista strategiaa: sillä tavalla pysytellään poissa vallasta ja voidaan panna kaikki yhteiskunnan ongelmat ”vanhojen puolueiden” kontolle, ”koska ne eivät noudata meidän viisaita ajatuksiamme”.

Sille on kuitenkin muitakin syitä, miksi hompanssihenkinen äärioikeisto pyöriskelee fantasioissaan monikulttuuriin pakottavasta totalitarismista ja näennäisen ristiriitaisesti haaveilee Singaporesta, missä väestönvaihto ja monikulttuurisuus ovat kovapintaisen valtakoneiston erityisessä suojeluksessa. Hompanssien turvallisuudentunne ja tyytyväisyys yhteiskuntaan olisi itse asiassa todennäköisesti suurempaa, jos he tietäisivät joutuvansa nujerretuiksi ja vaiennetuiksi singaporelaisin keinoin heti mielipiteitään ilmaistessaan, vaikka maahanmuutto olisi huomattavasti nykyistä laajempaa ja monikulttuurisuus kirjavampaa.

Miksi? Kaipa siksi, että ankaruus ja autoritaarisuus olisi sitä kieltä, jota he ymmärtävät. Lässyttelevän empaattinen tätivaltio synnyttää heissä mielikuvan, että kukaan ei oikeasti pidä huolta maanpuolustuksesta eikä vastusta rikollisuutta ja että koko virkakoneisto on yhtä ainoaa ymmärtäväistä tanttalaumaa, joka antaa rikollisten ja maahantunkeutujien rellestää mielensä mukaan. Itse asiassa se, että heitä itseään vastaan ei ole jo aikoja sitten ryhdytty koviin otteisiin, on heidän mielestään todiste tästä: he tuntisivat olonsa luultavasti paljon turvallisemmaksi, jos lahkon johtajan pyssyleikit ja sisällissotahaaveet olisivat tuoneet ovelle jämerän joukon kovakuntoisia univormupukuisia miehiä muodostelmassa ja rynnäkkökiväärit tanassa ja osastoa johtava upseeri olisi tiukasti silmiin katsoen ja varmistamatonta pistooliaan esitellen ilmoittanut, että se nettikirjoittelu loppuu nyt, tai muuten tämä italialainen ystäväni Pietro Beretta suuttuu.

Beretta Cx4 Storm. Lähde/source: Wikipedia user Rama

Maahanmuuttokriitikkojen ongelma on, että heillä ei ole tällaista miehisesti uskottavaa tahoa kertomassa, miten kuuluu käyttäytyä – sellaista luotettavan uhkaavaa ja väkivaltaista. Singaporessa heillä olisi. Kun he kaipailevat kuolemanrangaistusta ja ankaraa yhteiskuntakuria, he pyytävät sitä viime kädessä itselleen, koska heillä nyt vain on sellainen luonne, että he eivät ymmärrä yhteiskunnan perustuvan viime kädessä väkivaltamonopoliin, ellei sitä hierota heidän naamaansa.

En ehdota maahanmuuttokriitikoiden teloittamista enkä kiduttamista, vaikka haluaisin (voi kuinka haluaisinkin!), mutta eiköhän ole syytä lopettaa se iänikuinen selittely, että maahanmuuttokriitikoiden vastuullistaminen häiriköinnistään ja törkeyksistään luo vain marttyyreja. Selvästi rikollinen ja vieläpä joukkomittainen ilkivaltaisuus ei muutu yhtään hyväksyttävämmäksi sillä, että sitä käytetään poliittisten tavoitteiden ajamiseen. Itse asiassa silloin kun nettiuhkailulla estetään perussuomalaisten ja hompanssien kriitikoita käyttämästä poliittisia oikeuksiaan, kyseessä on selkeästi terrorismi ja poliittisten toimintavapauksien loukkaaminen eli aivan lakikirjassa määritelty rikos. Tällaisten rikosten johdonmukaisempi rankaiseminen lisää ajan pitkään myös hompanssien tai sellaisiksi haluavien luottamusta yhteiskuntaan ja maahanmuuttopolitiikkaan.

"Invandringskritikerna" och Singapore (repris från min gamla blogg)

 Märkligt nog brukar de finska "invandringskritikerna" framställa Singapore som ett fint exempel för Finland, eftersom denna stadsstat veterligen inte släpper in några asylsökande. Det är fler än en på webben aktiv "invandringskritiker" som funnit sin nya hemvist i Singapore, fosterländskt nog, och en av dem har jag på nätet sett ondgöra sig över hur "anhängare av nationalstaten" förföljs i Finland. Det är sålunda motiverat att reflektera över staten Singapore, eftersom invandrarkritikerna så beundrar och idealiserar den.

Singapores befolkningsmängd befinner sig i samma storleksklass med Finland, men ytan är givetvis femhundra gånger mindre, eftersom det ändå är en stadsstat. Ute i världen är staten mest känd som ett centrum för handel och finans. Förr i världen var det en brittisk koloni, vilket ju på den tiden inte var så värst ovanligt. Singapore var en av de kolonier på Malackahalvön som kallades "Straits Settlements", "kolonierna vid sunden".  När Malaysia blev självständigt utgjorde Singapore till en början en del av den nya staten, men sökte snart självständighet, eftersom singaporeborna inte ville bli indragna i det lågintensitetskrig eller konfrontasi (konfrontation) som pågick mellan Malaysia och Indonesien.

I dag är Singapore ett av de mest välmående och framgångsrika länderna i världen. Det är sålunda inget skäl att undra att mångkulturmotståndarna vill förvandla Finland till ett nytt Singapore. Men hur skulle livet gestalta sig i Singapore för en invandrarkritiker?

Singapore är nämligen ett mångkulturellt land. Det finns fyra officiella språk i stadsstaten: mandarinkinesiska, malajiska, engelska och tamil. Offentliga informationsskyltar brukar vara avfattade på alla fyra språk. I praktiken är det engelskan och kinesiskan som är starkast, och bägge är i princip invandrarspråk. Malajiskan är det ursprungliga talspråket i området - som i grannlandet Malaysia - det är ett av de stora språken i regionen och dess utspridning beror mest på handeln: det brukade vara det som köpmännen talade eller förutsattes tala. Malajiskan är släkt med de språk som talas i Polynesien och i Filippinerna, och även det officiella språket i Indonesien är en malajisk dialekt. Under den brittiska kolonialtiden har malajiskan i Singapore dock fått ge vika för större språk, när massor av brittiska tjänstemän bosatte sig i Singapore och ännu större skaror av kineser sökte jobb i staden - industrialismen och kapitalismen utvecklade sig nämligen snabbt under den brittiska tiden. Tamil är det största språket bland Singapores indier: att det finns ett stort indiskt samhälle i stadsstaten bör inte överraska någon med tanke på att det är en före detta brittisk koloni.

I praktiken härskar naturligtvis språkblandning och språkförbistring, och det vanligaste språket på gatan är Singlish, engelska med brittisk accent och starkt inflytande från kinesiskan. Den brittiska accenten är kännspak även hos de singaporebor som inte talar särskilt flytande engelska. För att uttrycka det lite raljerande: alla singaporebor talar inte engelska, men den engelska de inte talar är brittisk engelska. Som Paul Theroux påpekade i sin reseskildring Riding the Iron Rooster (vet inte om den kommit ut i svensk översättning), kan man i Singapore även möta amerikanska affärsman som tagit upp brittiska talspråkliga uttryck i sin engelska.

Låt oss reflektera över hur detta skulle se ut i Finland: vi skulle i allmänhet tala svenska som ett arv från svenska väldet (jfr den brittiska kolonialtiden i Singapore och den därmed sammanhängande engelskan), men de flesta invånare skulle vara etniska ryssar (jfr kineserna i Singapore), kanske även andra slaviska östeuropéer som t ex polacker (de flesta Singaporekineser har av gammalt talat sydkinesiska dialekter som är tillräckligt olika mandarinkinesiskan för att omtalas som skilda språk). Nationalsången skulle vara på finska (i Singapore på malajiska). Vem skulle motsvara indierna? Nåja, kanske det skulle ha flyttat turkspråkstalande muslimer från Ryssland till Finland: tatarer, azerbajdzjaner och turkmener t ex. De skulle ha lyckats göra tatariskan till ett officiellt språk i vårt land, och eftersom alla turkspråk (med undantag av tjuvasjiskan) är rätt nära släkt med varandra skulle även azerbajdzjanerna och turkmenerna i landet förstå de tatariska skyltarna rätt fint och uppfatta dem som en eftergift till sin etniska särart.

Det mest utbredda språket skulle givetvis vara den beryktade tvångssvenskan, i denna alternativa verklighet skulle den dock i Finland uppvisa influenser från ryskan. Givetvis skulle det officiella Finland ofta arrangera kampanjer för språkriktighet. "Tala ren svenska!" skulle det stå på varje vägg, och detta skulle i princip innebära att man helst bör tala ren rikssvenska som i Sverige. Vår ryska befolkning skulle naturligtvis tala rikssvenska helt skapligt, fast inte alltid felfritt. Offentliga skyltar skulle vara på fyra språk: på svenska, ryska, finska och tatariska, i den här ordningsföljden. Finska språket skulle ha ceremoniell ställning (nationalsången och kommandospråket i armén), men Finskhetsförbundet, som i den här verkligheten skulle vara en ödmjuk och tamt regeringstrogen organisation, skulle ibland framföra hövliga och civiliserade förslag på att ge det traditionella nationalspråket en bättre ställning i samhället. Regeringen skulle besvara varje vädjan med lika hövliga och intetsägande fraser, men livet skulle sedan ostört gå vidare på ryska och svenska.

Singapore utmärker sig med en stabil samhällsordning som erbjuder en bra miljö för affärsmän, men många västerländska fri- och rättigheter är frånvarande eller kringskurna. Unga skadegörare bestraffas med piskrapp - av något skäl ser våra invandrarkritiker detta inte som någonting barbariskt, medan motsvarande straff i de islamska länderna framstår som det yttersta och oemotsägliga beviset på islams ondska och grymhet, tycker de. Men det här är varken den första eller den sista gång rasisterna spelar med två olika uppsättningar av regler.

Som sagt är Singapore ett mångkulturellt land. Där är mångkulturen en gravallvarlig sak, i bokstavlig betydelse. Dödsstraffet tillämpas där fortfarande, utan några skrupler. Vapen är det bara säkerhetsstyrkorna, polisen och armén som får hantera i Singapore, men leker en civilperson med bössor kan det faktiskt bli dödsdom. Församlingsfriheten är i Singapore rätt begränsad, och om det händer att du viftar med en pistol för att beskydda ett illegalt politiskt möte kan du räkna med dödsstraff. Det är också belagt med dödsstraff att avlossa ett skott i ett bebott område, hur mycket du än bedyrar att det inte var farligt för någon.

Att kritisera mångkulturpolitiken blir man i och för sig inte avrättad för, men makthavarna i landet utgår från att några försök att störa den interetniska friden inte accepteras. Skulle en singaporebo yttra sig i ordalag av den sort som man ser på utlänningsfientliga webbsidor i Finland skulle han snart stå inför rätta. I det buddhistiska Orienten tycker man att det är livsviktigt att upprätthålla "harmonin", och den etniska samhällsfreden utgör en central del av denna harmoni i Singapore. Det är även tänkbart att en "mångkulturkritisk" person i Singapore skulle hamna i skyddshäkte, dvs anhållas och fängslas enligt en administrativ bestämmelse, om någon lämplig paragraf inte fanns i lagen.

På det invandringskritiska webbforumet Homma (den finska motsvarigheten till Avpixlat) har det som bekant sedan många år tillbaka varit vanligt med fantasier om inbördeskrig och politiska mord på "rödingar" osv. Hommaiterna har även upprepat framhävt att de har vapen och att det är nödvändigt med vapenkunskaper när man en gång ska ta kål på den elit som kantänka regerar och huserar i landet. I Singapore skulle det nog bli dödsstraff för sådant prat, åtminstone om polisen även hittade bössor och studsare hemma hos den som yttrade sig i sådan ton. Det är sannolikt att inte en enda hommait skulle vara på fri fot i Singapore, och de mest rosenrasande demagogerna skulle definitivt inte ha röstats in på riksdagen: de skulle ha avrättats enligt gällande lag.

Man måste skratta åt att finska expatriater som bosatt sig i Singapore eftersom de uppfattar Finland som ett kommunistiskt helvete gråter över det hemska förtryck som "anhängarna av nationalstaten" kantänka får lida av i Finland. Här hos oss röstar folk på "anhängarna av nationalstaten" så de får snylta på våra skattepengar och fatta oinformerade beslut om våra angelägenheter, medan de i Singapore skulle stå på schavotten.

Det förefaller sålunda helt obegripligt att invandringskritikerna så beundrar Singapore. Man skulle kunna tänka sig att det snarast är deras mardröm: det fruktade "befolkningsbytet" är redan ett faktum när de malajiska urinvånarna helt fått ge vika för den kinesiska invandrarfloden; invandrarnas och kolonialherrarnas språk har bättre status än det historiska nationalspråket; och går man och ifrågasätter mångkulturen genom att t ex slänga svinhuvud in genom moskédörren så tolkas det som ett hot mot nationell säkerhet och bestraffas därefter. De oskyldiga vapenlekar och fantasier om ett berättigat inbördeskrig som våra ack så förföljda "anhängare av nationalstaten" så älskar skulle de i Singapore snart hamna i galgen för. Hur i herrans namn kan hommaiterna vara så entusiastiska över Singapore?

I verkligheten ger hommaiterna blanka fan i att begränsa invandringen, och att beskydda vår nationella kultur förstår de sig inte på. Vad de vill är en öppet repressiv, hjärtlös och grym statsmakt istället för den snälla och kompromissvilliga vi har i dag. Till exempel den singaporeanska statsmakten - trots sin formella rättsstatlighet är det ju en auktoritär och hårdhänt stat, åtminstone ur västerländsk liberal synvinkel. Givetvis är det möjligt att det är andra preferenser som omhuldas i den kinesiska civilisationen, men det skulle vara intellektuellt lättjefullt att ta detta för givet: samhällskulturen och lagstiftningen i Singapore härrör tydligen för det mesta från kolonialtiden, och det är inte helt galet att tolka Singapore som en kolonialstat där lokalbefolkningen bara börjat regera över sig själv som sina egna kolonialherrar.

I stater som Finland sker maktutövningen relativt civiliserat och sakligt, och öppet förtryck lyser med sin frånvaro. Naturligtvis upprätthålls även en sådan här stat av ett tufft och obarmhärtigt våldsmaskineri, som nog skjuter skarpt mot vem som helst som går och ifrågasätter statsmakten med vapen i hand. Det ligger i sakens natur, det är så som en stat definieras. Hos oss har bara civilisationsprocessen gått så långt att det inte rycker någon dumdumkulsskjutande avrättningspluton ut mot vilken haschrökande punkare som helst som påtänd skriker på torget att försvarsmakten är bara skit och att regeringen består av nazister.

Det är precis det här de retar sig på - att statsmakten här hos oss uppnått en viss grad av civilisering. Nationalkulturen kunde de inte ge mera fan i, och även muslimerna, t o m talibanerna skulle de se som schyssta killar och hjältar om Sovjetunionen ännu skulle existera, ockupera Afghanistan och föra krig mot lokala islamistiska grupper i kommunismens namn. Det är statsmaktens humana och snälla fasad invandrarkritikerna inte står ut med.

Med stor sannolikhet skulle hommaiterna inte ha någonting emot vare sig mångkulturen eller en mindre restriktiv invandringspolitik, om tillämpningen skedde på singaporeanskt vis: antingen gillar du moskén där, eller så kommer det en hövlig kinesisk bödel som lägger dig ett rep kring strupstackaren. När "invandringskritikerna" intalar sig att de mycket rimliga krav på anständigt beteende som samhället ställer för dem är "kommunistiskt åsiktsförtryck", tror jag faktiskt att det är någonting som påminner om en sexuell fantasi: allting skulle vara helt fint och okej och lajbans för dem om samhället tog till hårdhandskarna för att göra dem fogsamma.

När någon hommait, när han väl ägnat flera år åt att fylla nätet med fräckheter som inte tål trycksvärta, äntligen döms till böter för hets mot folkgrupp, blir det ett maraton på flera veckor av självömkan och egenrättfärdighet på Homma. Både den dömde hommaiten och hans kompisar vältrar sig i martyrskap och jämför sina böter - fickpengar - hutlöst och huvudlöst med de grymheter som offren i Sovjet och Nazityskland kunde räkna med (nackskott som i Katyn, gaskamrar som i Auschwitz, utvisning till Sibirien och Komi utan vinterredskap eller farliga och ohälsosamma arbeten utan skydd som i Kolyma).

Enligt min mening är det milt sagt smaklöst att påstå, att det skulle vara lika hemskt att betala till statskassan en summa som ungefär motsvarar priset på en mobiltelefon som att dö av utmattning när man arbetar i urangruvan eller fäller träd, för att nu inte nämna den där Sibirienresan utan vinterredskap (alla "muslimkritiska" hommaiter gläds säkerligen åt att det i Sovjet på Stalintiden var vanligt att våldskjutsa muslimska fångar från sina varma hemrepubliker till tundran utan att ge dem byteskläder).

Dessutom är man givetvis helt ute och cyklar om man likställer fångar och offer i totalitära mördarstater där folk arresteras, tillfångatas och döms utan att de själva vet vad det egentligen beror på, med invandringskritiker som medvetet söker martyrstatus och som antagligen förhandskollat paragrafen om hets mot folkgrupp i lagboken eller på justitieministeriets webbsidor. Hommaiterna och hommaidolerna vet bara alltför bra vad de eller deras hjälte åtalas för, vilket "kaninerna" på de sovjetiska fånglägren definitivt inte visste. Hommaidolen behöver inte vara rädd vare sig för att misshandlas av polisen eller för att torteras och förnedras till att erkänna.

Sen har faktiskt hommaiterna i dag egna ledamöter på riksdagen, alltså de kan ändra på lagar om de vill. Problemet är att politiken handlar om att kompromissa och köpslå: vill de hommaitiskt sinnade politikerna t ex avskaffa paragrafen om hets mot folkgrupp, bör de likaså göra eftergifter och ge avkall på en del av sina krav. Sen bör faktiskt alla förslag om lagändringar förberedas noga på förhand och underbyggas med argument, något som hommaiterna inte ens försökt göra.

De anser nämligen att alla andra är kommunister och att de själva bäst vet vad som är sanningen och folkets och fosterlandets väl. Lagar vill de inte lyda, ty den vite heterosexuelle mannen vet nog med sin hudfärg och sin testikelinstinkt vad som är rätt eller fel. Dessutom har kommunisterna ändå stiftat alla lagar så att de favoriserar bögar och negrer, det har Halla-aho bevisat med sin kyrkslaviska vetenskap. Alla kompromisser med kommunistiska partier (som t ex Centern eller Samlingspartiet) är eftergifter till djävulen.

En sådan här samarbetsovilja är populismen givetvis beroende av. Populisterna kammar in röster genom orealistiska löften till väljarkåren, men eftersom löftena står i logisk motsats mot varandra kan de inte uppfyllas - man kan inte samtidigt höja och sänka på hyran, man kan inte göra såväl hyresvärden och hyresgästen till lags. Kompromisslösheten utgör sålunda en central del av populismens politiska strategi: på det viset kan man undvika regeringsansvar och skylla alla samhällsproblem på de "gamla partierna", som inte beaktar "våra kloka och nydanande idéer".

Det finns dock även andra skäl till att hommaiterna vältrar sig i sina fantasier om totalitärt påtvingad mångkultur och samtidigt drömmer om Singapore, där befolkningen redan bytts ut och en hårdhänt maktmaskin särskilt ömmar om mångkulturen. Hommaiterna skulle antagligen känna sig nöjdare med samhället och tryggare i det, om de visste att de genast kuvas och nedtystas med singaporemetoder om de börjar gnälla, även om invandringen vore mycket större och mångkulturen i landet mycket brokigare än den i vår verklighet är.

Varför är det så? Kanske det beror på att auktoritär stränghet är det enda språk de förstår. För dem framstår välfärdsstaten som en flummigt empatisk tant som ger katten i att upprätthålla försvaret och bekämpa brottslighet. Att staten inte tagit till hårdhandskarna mot dem själva tycker de är ett bevis och belägg på detta. Skulle deras vapenskrammel och fantasier om ett nytt inbördeskrig ha lett till att deras åsiktsledare besökts av en trupp vältränade killar i uniformer och med stormgevär i högsta hugg och skulle den kommenderande officeraren sett honom i vitögat, visat honom sin osäkrade pistol och sagt att det nu ska bli slut med de där bloggdraporna för annars får du stifta närmare bekantskap med min italienske kompis Pietro Beretta här, - då skulle faktiskt invandringskritikerna ha känt sig tryggare och mindre hotade, eftersom de hade övertygat sig om att staten vid behov även kan tala deras språk.

Problemet invandringskritikerna har med vårt samhälle är att det inte finns en sådan här manligt trygg myndighet som skulle underrätta dem om hur man ska bete sig - en mysigt hotfull och pålitligt våldsam myndighet. När de trånar efter dödsstraff och strikt samhällsdisciplin, är det egentligen för sig själva de vill ha det, eftersom de på grund av sitt sinnes- och lynneslag inte inser att samhället i sista hand handlar om monopol på våld och tvång, om man inte gnuggar in denna insikt i fejset på dem.

Jag vill givetvis inte föreslå att vi skulle börja tortera och avrätta invandringskritiker, men jag skulle nog helst se folk sluta svamla om hur man bara skapar martyrer genom att ansvarsbelägga dem för vad de håller på med. Kriminellt ohägn i masskala blir inte ett dugg mera acceptabelt av att det sker av politiska motiv. Snarare tvärtom: om de som kritiserar hommaiterna och sannfinnarna blir föremål för klappjakter så att de inte längre kan tillgodogöra sig sina politiska fri- och rättigheter så är det terrorism även enligt finska strafflagen. Om strafflagen konsekvent tillämpas på dylika brott kommer även hommaiterna i längden att fatta mera förtroende för samhället inklusive invandringspolitiken.